Hänen edessänsä oli käytävä, joka kulki pitkin rakennuksen pituutta, ollen sen keskivälissä. Kummallakin puolella oli kuusi ylösmentävää, joista kukin vei eri huoneeseen. Tässä oli jotakin kasarmin tapaista, paitsi että kasarmissa jokaisella eri huoneella ei ole erityistä pientä käytävää, joka yhtyy suureen. Nämä pikkukäytävät kohosivat ylöspäin, muodostaen jotensakin jyrkän mäen. Harala ajatteli, että tämä pitkä käytävä kummallisine, kahteentoista eri huoneeseen kohoavine pikkukäytävineen päivällä näyttäisi oikein komealta, mutta näin yönaikana se teki todellakin kamalan vaikutuksen. Kuitenkaan hän ei säikähtänyt, poikkesi vain yhteen noista pikkukäytävistä, yrittämään sopisiko ulko-oven avain tämänkin huoneen lukkoon. Tästä huomaa selvästi, että Haraldin luottamus hyvään onneensa tämän yön kuluessa oli melkoisesti paisunut, kun hän saattoi edes ajatella jotakin niin hullua, kuin että ison oven avain olisi tähän sopinut. Huomatessaan, ettei se käynytkään, hän naurahti omaa tyhmyyttään ja alkoi voimainsa takaa painaa ovea. Se aukeni kamalalla jysähdyksellä, johon kaiku pitkästä käytävästä vastasi.
Hän seisoi kohtalaisen isossa huoneessa, joka oli täynnä vanhoja huonekaluromuja, joihin sekä kuu että salalyhty loivat kummallisen valon. Nopeasti hän poistui täältä ja meni yrittämään toiselle, pääkäytävän vastakkaisella puolella olevalle ovelle. Tämäkin ovi antoi myöten ja hän astui samallaiseen huoneeseen kuin edellinenkin oli. Kun kuu ei paistanut tänne, niin hän lyhdyllään tarkasti tutki kaikki paikat. Muuta täälläkään ei ollut kuin ränstyneitä huonekaluja ja kaikellaista vanhaa romua. Vieläkin hänen teki mieli yrittää ja umpimähkään hän kuun puoleiselta puolelta valitsi viidennen oven.
Tämä ovi kesti paremmin hänen ponnistuksensa, mutta se vain kiihotti Haraldia. Viimein hän pani kaikki voimansa liikkeelle ja jotensakin luja lukko lohkesi puusta. Kovasti rämähtäen ovi lensi selälleen.
Tämä huone oli kalustettu samaan tapaan kuin kaksi edellistäkin ja nolostuneena Harald aikoi poistua, kun kuun heittämä varjo antoi hänelle aihetta tutkia muutamien päälletysten kasattujen tuolien alla olevaa esinettä.
Se oli neljä-osastoinen ruoankannin. Alimmaisessa osastossa oli ryynipuuroa kastekkeen kanssa, sen päällä olevassa kalahakkelusta, kolmannessa linnunpaistia ja neljännessä jonkun jälkiruoan tähteitä, jota Harald luuli vasikkahyytelöksi. Aivan varmaan hän ei voinut sitä siksi sanoa, koska ei ollut sanottavasti perehtynyt siihen kemian lajiin jota keittiössä kysytään, ja koska sitä paitse kysymyksessä olevat ruokalajit olivat jo vähän pilaantuneetkin. Sen hän kumminkin huomasi, että tämä ei ollut ollut mikään huono päivällinen ja että herkkusuullakin olisi ollut syytä olla siihen tyytyväinen. Harald luuli muistavansa, että hän noin viikko takaperin päärakennuksessa oli syönyt tällaisen päivällisen. Vai täällä kylmillään olevassa rakennuksessakin siis on ruokaa tarjona, hän ajatteli. Sen hän kumminkin huomasi, ettei syöjällä näyttänyt olleen hyvää ruokahalua, taikka kentiesi hänelle ei ollut sitä tarpeeksi annettu.
Ruoankantimen vierestä hän löysi pienen viinipullonkin. Maistaessansa hän huomasi viinin olevan vanhaa ja hyvää, ehkäpä liiaksi vedellä sekoitettua. Pullon hän vei muassansa muistoksi.
Muuten hän tutki huoneen hyvin tarkasti, toivoen löytävänsä lasku-oven tai jotakin muuta salaperäistä. Mutta kun se ei onnistunut, niin hän istahti huojuvalle sohvalle ja alkoi miettiä mitä nyt olisi tehtävänä ja minnepäin käännyttävä.
Silloin hän luuli kuulevansa kaukaista ääntä, ikäänkuin jotain surkeaa puhetta. Tuo ääni oli niin heikkoa, ettei kukaan muu kuin Harald olisi sitä kuullut. Eikä edes hänkään ollut aivan varma asiasta, mutta jos se todellakin oli ihmisen ääni, niin se tuntui nousevan lattian alta. Mutta kuinka hän sinne pääsisi?
Hän laskeutui jälleen isoon käytävään ja käveli sen päähän asti. Tässä oli maalatut ikkunat, yksi oikealla ja toinen vasemmalla. Hän ryhtyi heti tutkimaan vasemmanpuolista, joka samoin kuin oikeanpuolinenkin oli taajaan koristettu napeilla ja muilla koristeilla, jotka kaikki olivat vain maalattuja. Ilman aikojaan hän alkoi painaa jokaista tuollaista nappia, eikä hän ollutkaan monta koettanut, ennenkuin sattui yhteen, joka oli vaskea, vaikka se oli ihan toisten näköinen. Hänen sitä painaessaan ovi taikka ikkuna meni hänen hämmästyksekseen kiinni, se kun oli ollut vähän raollaan, vaikka hän sen nyt vasta huomasi, kun se oli jo liian myöhäistä.
Häntä harmitti, että hän niin sanoaksensa oli laskenut voiton käsistään. Metsästyspuukollaan hän löi napin viereen ja ilokseen huomasi, ettei hänen edessänsä ollut kiviseinä, vaan ulkopuolelta kalkittu ovi Puukollaan hän nyt moniaita kertoja löi seinään, saadakseen napin irti, ja toisinaan niin syvään, että puukko vartta myöten tunkeutui puuhun. Hänen hetken aikaa noin jatkettuaan, nappi lähtikin irti, josta seurasi, että ovi paukahti auki, satuttaen häntä kovasti rintaan. Tämä tapahtui napista irroitetun potkaisimen vaikutuksesta.