XVI.
LÄNTINEN SIIPIRAKENNUS.
Kuusta näkyi vain kolmasosa ja sitäkin peitti juuri hopeainen pilvenhattara. Harald saattoi siis hyvin epäselvästi erottaa, mitä tuolla alhaalla pihalla liikkui, mutta siitäkin vähästä hän tuli vakuutetuksi, että hän kerran ennenkin oli nähnyt saman näyn. Kaikki hänen haaveensa haihtuivat ja tuossa tuokiossa hän jälleen muuttui teräväjärkiseksi ja toimeliaaksi mieheksi.
Hän näki haamun avaavan läntisen siipirakennuksen oven ja luuli kuulevansa lukon rasahtavan. Kun hän oli kuullut, että tuo rakennus oli asumaton, niin tämä seikka herätti hänessä mitä suurinta huomiota. Hän pukeutui päällystakkiinsa, varustautui metsästyspuukolla ja pistoolilla ja pistettyään pieneen salalyhtyynsä tulen, riensi hiljaa ullakolle. Tällä kertaa hän ei tuntenut mitään pelkoa, joten ei kaivannut väkijuomiakaan kiihottimeksi.
Tultuaan pienestä ovesta ullakolle, hän pysähtyi v. Nitin oven taakse kuuntelemaan. Sieltä ei kuulunut hiiskaustakaan. Hän avasi oven. Huone oli tyhjä.
Mutta mitä tietä herra v. Nit oli päässyt ulos?
Harald luotti tarkkaan kuuloonsa ja tiesi, ettei hän ollut mennyt tavallista tietä porstuan oven kautta. Taikka olikohan hän ollut poissa illasta asti? Oli miten oli, niin Harald kuitenkin päätti seurata hänen jälkiänsä ja oli juuri menemäisillään alas porstuaan, kun huomasi seinässä aukon, jota ei ollut ennen nähnyt. Se oli pienen ikkunan kokoinen ja oli luultavasti osa siitä salaikkunasta, joka oli samassa rivissä kuin von Nitin huoneen kaksi ikkunaa. Tämä sala-ikkuna olisi siis avattava. Harald meni sitä tutkimaan ja huomasi niin olevan. Aukkoa ei näkynyt ullakolle, koska taajasti suljettava luukku, jota ei voinut seinästä erottaa, esti sitä näkemästä.
Ikkunan pielessä riippui kahdesta rautakoukusta köysitikkaat. Harald tutki niitä ja ne näyttivät kestävän. Tämä tie olisikin ehkä mukavampi kuin porstuan ovi, joka kaikesta varovaisuudesta huolimatta aina rasahti. Varovasti hän astui köysitikkaille.
Saapuessaan läntisen siipirakennuksen ovelle, hän ilokseen huomasi, että avain oli lukossa. Koska tämä ovi oli vastapäätä sitä päärakennuksen päätyä, jossa paitsi Haraldin omaa ikkunaa ei ollut muuta kuin salaikkunoita ja hänen siis ei tarvinnut peljätä urkkijoita, niin hän hätäilemättä jäi tutkimaan avainta. Se oli hyvin kirkas, joten näki, että sitä oli usein käytetty.
Tultuaan oven sisäpuolelle, Harald oli kahdenvaiheilla, jäisikö siihen haamua odottamaan, vai astuisiko eteenpäin. Kun jälkimäinen oli hänestä mieluisampaa, mutta kun hän samalla pelkäsi joutuvansa tänne suljetuksi, niin ettei enään pääsisikään takaisin ulkoilmaan, niin hän koetteli, eikö ovi sisäpuoleltakin olisi suljettava. Näytti niin olevan ja nyt hän väänsi oven lukkoon, saadakseen haamun valtaansa. Sitten hän alkoi katsella ympärillensä, minnepäin oikeastansa olisi käännyttävä.