Kasvatusäitisi."
Voi sattua, että ihminen tärkeinä hetkinä, onnettomuuksien ja suurien elämänmuutoksien sattuessa osoittaa ihmeellistä levollisuutta, mikä ei riipu huolettomuudesta eikä piittaamattomuudesta, vaan on jotakin vallan toista. Se on Jumalan kylvämä hyvä siemen, joka kantaa meissä runsaan hedelmän.
Harald otti peilin ja tutki sen avulla olkapäätänsä. Lähellä kainaloa hän jotenkin selvästi saattoi erottaa kirjaimet. Hän ei ennen ollut niitä nähnyt, oli vain tiennyt, että siinä oli arpi, eikä mitään muuta.
Nyt hänen mieleensä muistui, mitä pastori Ortman oli kertonut Stellasta. Kumpaisessakin heissä oli siis samat kirjaimet, joita heillä luultavasti ei ollut syntyessään, vaan jotka oli jälestäpäin piirretty. Haraldia alkoi pöyristyttää, eikä häntä enää ihmetyttänyt, miksi hän ei rakastunut Stellaan, vaan Ireneen. Teemme hänelle kuitenkin väärin, jos sanomme, että hän täyttä totta oli tuota oudoksunut, sillä olihan Irene niinkuin osa hänen sielustaan. Kuitenkin hän muisti mitä oli puhunut Erkin kanssa silloin, kun Irene ja Stella ensimäisen kerran tapasivat toisensa. Olihan hän sanonut pitävänsä Stellasta kuin sisaresta, myöntäen kuitenkin, että hän ehkä, ellei olisi tutustunut Ireneen, olisi voinut rakastua häneen. Nyt hän sydämestänsä kiitti Jumalaa, joka ei sallinut sellaisen kauhean onnettomuuden tapahtua.
Näinä viimeisinä päivinä oli ollut hetkiä, jolloin hän oli kironnut rakkautensa Ireneenkin. Nyt hän ei enää sitä tehnyt. Vaikka se tuottikin hänelle tuskaa, että hän tiesi väärinkäyttäneensä tuon rakkauden, niin hän kuitenkin kiitti Jumalaa sen todellisuudesta.
Monenlaisia ajatuksia liikkui hänen mielessään. Ensin ne olivat selviä ja koossa pysyviä, mutta muuttuivat vähitellen hajanaisiksi ja epäselviksi. Hän tunsi halua katsella pilviä ja sinistä taivasta ja sammutti kynttilän, siirtyen ikkunan viereen istumaan.
Päivällä oli ollut suoja, joten oli hiukan satanutkin, mutta illemmällä pilvet alkoivat hajaantua ja nyt yösydännä oli taivas kirkas ja tähtiä täynnä. Tähtien kirkas valo tuotti lepoa Haraldin sielulle ja hänestä ne tuntuivat vanhoilta tuttavilta.
Hänen tuli paha olla nähdessään toisen tähden toisensa perästä himmenevän; vielä ei hän olisi antanut päivän koittaa. Mutta samassa hän naurahti, kun huomasi erehdyksensä. Kuu, joka oli vähenemässä, oli noussut ja siitä kävi Haraldille selväksi, miksi kaikki pienemmät tähdet olivat kadonneet. Hän ryhtyi katselemaan kuuta, mutta koska se hänen mielestänsä ei korvannut noita pieniä tähtiä, jotka se valollaan oli saanut vaalenemaan, niin hän loi silmänsä kauniiseen Kalevanmiekkaan ja sai siitä lohdutusta. Tuntuipa ikäänkuin se olisi ymmärtänyt, mitä hän ajatteli ja mitkä surut painoivat hänen mieltänsä.
Vaikea on sanoa, kuinka kauvan hän näin oli istunut akkunan ääressä tähtitaivasta ihaillen, kun häntä äkkiä häirittiin.
Hän näki pihalla häämöttävän jotakin valkoista.