— Eikö se ollut Thalberg?
— Thalbergko? Niin, taisipa olla. Sama nimi kuin…
— Kuin minulla.
— Mutta onko todistuksia, päteviä todistuksia?
— Eiköhän tämä kirje riitä?
Näin sanoen Harald antoi v. Nitille pienen, nimettömän kirjeen. Kasvatusäitinsä kirjeen, jonka sisällä edellinen oli ollut, hän antoi kreivittärelle.
— Minun kirjoittamani tämä kirje on, sanoi herra v. Nit, eipä paljo puutu ennenkuin voin sanoa, että Jumala on valinnut minut hyvän välikappaleeksi.
Herra v. Nit laski vanhan kellastuneen kirjelapun kreivittären käteen Ja sai häneltä pidemmän kirjeen, jonka luettuaan hän alkoi vapista ja hänen hampaansa louskuivat ikäänkuin hänessä olisi ollut vilutauti. Kreivitär taas istui kuin kivettyneenä, katsellen vain Haraldia, joka oli tyrskähtänyt itkuun.
Kuitenkin hän oli ensimäinen, joka taas ryhtyi puhumaan.
— Tässä ei auta häveliäisyys! Vilkaiskaapa, äiti, tätä paljasta olkapäätäni.