— Suokoon Jumala, että kaikki onnistuisi teille niin hyvin kuin minä soisin. Hyvää yötä, jatkoi v. Nit ja sammutti lamppunsa.
Toisille oli miltei vastahakoista eritä v. Nitin seurasta ja tuosta kolkosta huoneesta. Kun he jo olivat astumaisillaan tikapuille, kuiskasi kreivitär:
— Mutta entä jos vapaaherran päähän pistäisikin käydä täällä tänä yönä, vaikka hän ei olekaan luvannut. Kun hän täällä tapaa v. Nitin ja hänen uhrinsa on poissa, niin hän varmaan tappaa hänet.
— Niin oikein, äiti. Mutta eikö ulko-ovessa olekin kaksi avainta.
— En tiedä. Palatkaamme vielä takaisin tuohon elävien hautaan.
Ei kumpikaan olisi jättänyt toista ja siis he molemmat palasivat. Herra v. Nit ensin vähän hämmästyi, mutta kun hän kuuli syyn heidän palaamiseensa, niin vedet kiitollisuudesta kihosivat hänen silmiinsä. Hänen päähänsä ei pälkähtänyt ajatella, että se olisi voinut tapahtua muusta kuin sääliväisyydestä ja hellästä huolenpidosta, eikä suinkaan oman voiton pyynnöstä, koska sekä kreivittärelle että Haraldille olisi ollut vahingoksi, jos niin hyvä todistaja kuin v. Nit tulisi tapetuksi ennenkuin hän oikeudessa pääsisi todistamaan.
Jos v. Nit hetkisen olisi heitä epäillytkin, niin hän pian olisi huomannut erehtyneensä, Haraldin tarjotessa hänelle puolustukseksi joko pistoolinsa taikka metsästyspuukkonsa, kumman hän vain tahtoisi valita.
— Etkö ymmärrä pelätäkään, mies, hän sanoa tokaisi. Jos valitsen pistoolin, niin voisinhan, jos tahtoisin, ampua sinut ja päästä vapauteen.
— En ollenkaan pelkää, sanoi Harald, mutta saattoi tuskin olla itse itkemättä, kun salalyhdyn himmeässä valossa näki kyynelten vuotavan pitkin v. Nitin poskia.
— Näytpä kuitenkin ajattelevan jotakin hyvää minusta, sanoi v. Nit, koska et luule minua niin peräti ilkeäksi. Mutta etkö epäile minua heikoksi? Vaikka minulla ei olekaan muuta asetta kuin metsästyspuukko, niin voinhan sillä tappaa itseni, ellen muitakaan.