— En sitäkään pelkää, vakuutti Harald.
— Oi, kuinka tuntuu suloiselta, että minua pidetään edes jossakin arvossa, sanoi v. Nit puoleksi kuiskaten. Tuntuu ikäänkuin minussa heräisi uusi halu tulla paremmaksi ja sisäisesti väkevämmäksi… Ei, ystäväni, pidä sinä vain sekä pistooli että metsästyspuukko… kukapa tietää, etkö itse tarvitse niitä paremmin kuin minä. Mutta koska näytätte haluavan saada minut hyvään turvaan… vaikka en luulekaan vapaaherran enää tulevan tänne… niin annanpa teille hyvän neuvon. Ulko-oveen kuuluu kaksi avainta, joista toinen on ollut minun hallussani, toinen vapaaherran. Minun avaimeni on käännettävä ja menee lukkoon juuri kääntöpaikkaa myöten. Jos nyt katkaisee sen avainreikää myöten, minkä helposti kivellä voi tehdä, niin jää lukkoon niin suuri osa, ettei mikään muu avain siihen sovi, eikä kukaan muu kuin seppä saa ovea auki. Katkaise siis avain, niin olen täällä vapaaherralta hyvässä turvassa ja te saatte olla minusta huoleti.
— Kunnes viimeistään puolenpäivän ajoissa huomenna tapaamme toisemme, sanoi Harald ja läksi, kannattaen äitiään kainalosta.
Pelokkaana tämä nojautui häneen, heidän kulkiessansa kapean, mutkailevan käytävän läpi, josta hän kerran ennenkin, vaikka silloin tiedottomana, oli kulkenut. Heidän kuljettuaan sala-ovesta ja kun kreivitär siitä ovesta, joka vei huoneeseen, mistä Harald oli löytänyt ruoan jätteet ja jonka hän oli jättänyt selälleen, näki näin monen vuoden perästä jälleen taivaan tähdet, niin hän heikosti huudahti ja poikansa häntä yhä hellemmin kannattaessa jäi niitä katselemaan. Sitten he astuivat taas muutaman askeleen eteenpäin, pysähtyen jälleen hetkeksi toiselle ja kolmannellekin ovelle, jotka myös kumpikin olivat avoinna. Mutta kun viimeksi iso ovi avattiin ja he saapuivat ulkoilmaan, niin kreivitär aivan tiedottomana vaipui maahan.
Nähdessään hänet sellaisena, Haraldille muistui mieleen mitä hänen äitinsä tuolla maan alla oli sanonut. Hän oli pyytänyt jäädä sinne siksi, kunnes oli ehtinyt kertoa surullisen elämäkertansa, koska luuli kuolevansa ilosta niin pian kun pääsisi ulko-ilmaan. Kuinka kauheaa, jos niin kävisi! Kadottaa äitinsä samassa kun oli saanut hänet takaisin! Saada ihmishenki pelastetuksi, nähdäkseen sen kohta jälleen sammuvan!
Nyt hänelle ei jäisi muuta jälelle kuin kosto, mutta sekin oli kehno lohduttaja.
Innoissaan Harald oli aivan unohtanut, etteivät hänen äitinsä ohuet vaatteet voisi suojella häntä yöpakkaselta, mutta nyt hän puki hänen ylleen päällystakkinsa. Ja hierottuaan lumella hänen valtasuoniaan ja ohimoitaan, äiti vähitellen hiljakseen alkoi tointua.
— Anna anteeksi, Henrik. Varmaankin tämä pyörtymiseni saattoi sinut hyvin levottomaksi.
— Mitäpä siitä! Olen taas niin iloinen, etten sitä muistakaan.
Hän tutki avainta ja huomasi sen sellaiseksi kuin v. Nit oli selittänyt. Sitten hän talutti äitinsä köysitikkaille ja kierrettyään rautakahleet, joihin äitinsä toisesta kädestään vielä oli kiinnitetty, niin korkealle köysitikkaihin kuin ne suinkin ulottuivat, hän rupesi nousemaan ylös tikkaita. Hänen päästyään ylös, asettui kreivitär hänen neuvostaan eräälle alimmaisista askelmista ja nyt hän ryhtyi hinaamaan häntä voimainsa takaa, vaikkakin varovasti, ylöspäin. Onnellisena ja hiljaa itkien äiti sitten vaipui hänen rintaansa vastaan, luullen jo olevansa täysin turvassa.