Niinkuin muistamme, oli Harald unohtanut sulkea kylkirakennuksen kolme ovea, mutta täällä hän ei unohtanut asettaa salaikkunaa paikoillensa, niin että se taas näytti samallaiselta kuin se oli ollut, ennenkuin herra v. Nit meni siitä alas.
Äitinsä Harald vei omaan huoneeseensa ja itse hän muutamaksi tunniksi meni makaamaan v. Nitin kamariin. Kello oli jo neljä aamulla, mutta kuitenkin hän riisuutui ja yritti nukkua, mutta pian kreivitär säikähtyneenä tuli häntä häiritsemään.
— Jos nukut, poikani, niin herää! Vapaaherra ei nuku, minä näin hänet akkunasta, jonka vieressä istuin tähtiä ihaillen. Tule omaan huoneeseesi, ehkä sinäkin saat hänet nähdä ja parasta lienee, että tämän yön olemme yhdessä. Tule!
— Tuollaisessa puvussa he liikkuvat, jotta ihmiset, jos sattuisivat näkemään, luulisivat heitä kuolleitten haamuiksi, joiden askeleita ei ole hyvä seurata, selitti kreivitär.
— Olen kyllä tullut sen tietämään, vastasi Harald, muistaen mitä Irene kerran oli hänelle kertonut, paitsi minkä itse oli nähnyt.
Haamu seisoi jo läntisen siipirakennuksen portailla, ollen neuvottomana kun hänen avaimensa ei sopinut lukkoon. Silloin kreivitär sanoi:
— Ei suinkaan hän aikonut katuvaisena käydä minua katsomassa, taikka tuodakseen minulle ruokaa ja juomaa… eihän toki, vaan nauttiaksensa vain tuskistani.
— Mutta entä jos sinne päästäisiinkin toista tietä! Silloin v. Nit olisi hukassa. Menenkö, äiti, tuota roistoa estämään?
— Älä ole milläsikään, poikani. Itse hän on sanonut, että siipirakennuksessa on vain yksi ovi, vaikka sen sisäpuolella päästään minun luolaani kahta eri tietä. Ja samaa v. Nitkin on vakuuttanut. Ole huoleti, poikani. Katso, hän rupeaa jo vitkalleen astuskelemaan tännepäin.
Pian kuului porstuan ovi hiljaa narisevan ja joku kuului astuvan portaita ylös. Hengittämättä molemmat kuuntelivat. Askeleet menivät Haraldin oven sivuitse ja kuuluivat kovempaa ullakolta.