— Hän menee v. Nitin huoneeseen katsomaan, onko hän siellä. On onni, että minulla on avain täällä… muutoin hän saisi siellä nähdä lakkini. Menenkö häntä vastaan ullakolle?
— Älä mene, poikani. Meidän ei tarvitse kammota päivän valoa. Älä anna kuuman veresi vietellä sinua sellaiseen, jota terve järkesi ja oma hyötysi ei voisi hyväksyä.
— Tahdon totella teitä, äiti, vaikka tuon kirotun läheisyys saa vereni kuohumaan. Mutta antaa hänen olla, onhan huomennakin päivä.
Askeleet kuuluivat nyt palaavan samaa tietä, mutta porstuan ovea ei enään avattu.
— Luultavasti häntä kummastutti, hänen nähdessään miten lukon oli laita, sanoi Harald. Ja nähdessään ett'ei köysitikkaita ollut päärakennuksen ulkopuolella ja että porstuan ovikin oli lukossa, niin hän siitä päätti, että v. Nit olikin huoneessansa, mutta joko nukkui, niin ettei kuullut hänen hiljaista koputustansa, taikka ei uskaltanut laskea häntä sisään, koska arvasi hänen käyneen koettamassa lukkoa, johon vahingossa oli jättänyt avainpuoliskonsa. Ja ehkä vapaaherra myös luulee v. Nitillä olevan muutakin syytä, jonka tähden hän ei laske häntä sisään… Mutta älkää pelätkö, äiti, varmaankin tuo kamala mies jälleen on paneutunut maata.
— Nyt kun sinä, poikani, olet luonani, en enää pelkää.
— Mikä peto olenkin, huusi Harald, lyöden otsaansa, kun en muistakaan, että äitini tarvitsee ruokaa ja juomaa!… Jos se olisi ollut joku vieras, niin, tuskinpa olisin sen unohtanut, mutta nyt…
Hän meni vaatesäiliöön ja toi sieltä matkaeväänsä, jotka vastoin hänen tahtoansa Helsingissä oli pantu hänen vaivoikseen, sekä pullon Medoc-viiniä.
— Tuo vain tänne, poikani. Viimeisinä tärkeinä hetkinä olen vallan unohtanut nälkäni, mutta nyt… tuo pian!… Ei, älä sytytä kynttilää, paistaahan tänne kuu.
Ja ahneesti niinkuin kaikki, jotka ovat nälkää kärsineet, kreivitär alkoi syödä, unohtaen hetkeksi poikansa, vapautensa sekä taivaan kuun ja tähdet. Lakattuaan syömästä, hän sanoi: