— Tee minulle mieliksi, Henrik. Hautakammiossani minulla oli hyvää aikaa nukkua. En siis kaipaa unta, mutta sinä, jolta pian kysytään voimia… paneudu tähän maata ja minä olen valvova sinua, niinkuin aikoja sitten valvoin kehtosi ääressä.
Harald teki niinkuin äitinsä pyysi. Väsyneenä valvomisesta, matkan rasituksista, rakkaudesta sekä moninaisista sieluntuskista ja mielenjännityksestä hän pian uupui levottomaan uneen. Mutta äidin silmät eivät väsyneet, hän kun vuoroin katseli taivaan tähtiä, vuoroin poikansa kasvoja, joihin aamunkuu loi himmeää valoansa.
Vähää ennen auringonnousua kreivitär herätti hänet. Joku kuului koputtavan ovelle.
— Käykää tänne piiloon, äiti, sanoi Harald. — Ei kukaan saa sinua vielä nähdä. Mutta ole huoleti, tämä on eräs ystävämme.
Hän avasi oven ja kalpeana ja säikähtyneenä Amalia astui sisään.
Hätäisesti hän kuiskasi:
— Näin vapaaherran ja herra v. Assarin yhdessä. Minun astuessani ohitse he vaikenivat, mutta mitä lienevätkään puhuneet, koska olivat niin hurjan näköiset! Hetki sitten meni Irene-neiti tänne ullakolle katsomaan vaatteita, jotka ovat siellä kuivumassa, ja minäkin olin mukana, vaikka palasinkin kohta alas. En kuitenkaan sulkenut pikku ovea jälessäni ja kuitenkin se nyt on lukossa. Pian, pian, maisteri kulta! Särkekää ovi… ottakaa tuo iso kivi, joka on ollut painona Irene-neidin kukkasilla, sillä paljailla käsillänne ette tule toimeen.
Pian, pian, auttakaa, pelastakaa!
Ja yhtä hiljaa kuin oli tullutkin, Amalia hiipi tiehensä.
— Älkää pelätkö, äiti, palaan heti takaisin, lausui Harald, sieppasi aseensa ja riensi ulos.