HEIKKO SIELU, JOSSA ON TAIPUMUSTA HYVÄÄN.
Irene oli viettänyt unettoman yön. Hän oli toivonut Haraldin tulevan uudenvuodenaatoksi Ristilään ja vaikka muisti pyytäneensä häntä tulemaan vasta uudenvuodenpäivän aamuna, niin hän rakastavan naisen tavalla olisi suonut hänen tulevan vähän aikaisemmin.
Teemme kuitenkin hänelle väärin, jos luulemme tuon pettyneen toivon yksinään karkoittaneen unen hänen vuoteestaan. Ei, häntä vaivasivat sitäpaitsi synkät aavistukset jostakin uhkaavasta vaarasta, jonka Haraldin läsnäolo mahdollisesti olisi voinut torjua.
Edellisenä iltana kamarijunkkari oli osoittanut hänelle erinomaista kohteliaisuutta, yrittäen esiintyä niin miellyttävänä kuin mahdollista, onnistumatta kuitenkaan liikuttamaan hänen sydäntään taikka muuttamaan hänen päätöstänsä.
Hän nousi, odottamatta kamarineitsyttänsä, ja puki kiireesti vaatteet yllensä. Sitten hän otti kynttilänsä ja meni alas saliin, hakeaksensa sävelistä virvoitusta ja voimaa taikka saadakseen niistä edes vähän lohdutusta.
Ensin hän soitti erään Beethovenin säveltämän Andanten, joka aina oli häntä suuresti miellyttänyt, mutta nyt se ei häneen vaikuttanut, se kun tuntui liian ylevältä. Sitten hän soitti saman symfonian Scherzon, mutta sen sävelet tuntuivat hänestä liian häilyviltä ja epävakaisilta. Hän siirtyi soittamaan loppusäveltä, mutta huomasi pian, että se ei ollenkaan kelvannut. Kuitenkaan ei hän näin heti tahtonut hyljätä Beethovenia ja alkoi laulaa "Kaipaavan valssia", joka jo paremmin häntä miellytti, ja saman säveltäjän Adelaide vielä enemmän. Sitten hän jätti Beethovenin ja ryhtyi laulamaan ruotsalaista kansanlaulua: „Jag ser på dina ögon, Att du har en annan kär". Ensimäinen kertosäe ei miellyttänyt häntä niin suuresti kuin toinen: "Och när jag blir döder" j.n.e., jonka hän muutaman kerran lauloi uudelleen. Sitten hän lauloi Almqvistin "Björninnan", mutta koska se liiaksi liikutti hänen mieltänsä, niin hän äkkiä lakkasi, sanoen itsekseen:
— Kaikki lauluni muistuttavat kuolemata. Mitähän se tietää? Taikka senkö vuoksi tämä laulu näin minuun vaikuttaa, että Harald on sen minulle opettanut. Oi, Harald, Harald, tule Irenesi luo! Mutta et näy tulevankaan, vaikka tiedän, kuinka äärettömästi minua rakastat…
Vaikka hänen tunteensa olivat selvät ja vakavat, olivat hänen ajatuksensa kuitenkin epämääräiset ja sekavat. Jos joku olisi nähnyt hänet, kun hän istui siinä oikea käsivarsi tuolin käsinojalla ja nojaten päätään vasempaan käteensä, pitkät, ruskeat hiuksensa hajallaan, peittäen epäjärjestyksessä valkoista kaulaa ja pyöreitä olkapäitä… jos joku olisi nähnyt tämän kaiken sekä hänen ikävöitsevät, harhailevat katseensa, niin varmaankaan ei hän olisi tullut kysyneeksi, miksikä Irene tänään oli pukeutunut mustiin vaatteisiin. Hän olisi silloin huomannut, että tämä päivä oli aijottu kuolinpäiväksi… mutta kenelle?
Irenen noin istuessa astui Amalia sisään.
— Kuinka neiti tänään on noussut varhain ja jo kauvan soittanut ja laulanut niin kauniisti?