— Kuinka paljo kello lienee?
— En tiedä. Liisa kävi juuri viemässä kahvia herrain puolelle. Kai kello silloin lienee seitsemän.
— Olivatko he jo nousseet?
— Liisa sanoi vapaaherran vielä nukkuvan, mutta kamarijunkkari oli jo noussut. Olipa hän avannut oven salin viereiseen huoneeseen, muka kuunnellaksensa neidin laulavan.
— Älä joutavia! No, entä neiti Assar sitten?
— Hän nukkuu vielä makeasti.
Amalia olisi niin mielellään suonut, että hänen neitinsä olisi kysynyt, oliko eräs jo tullut, koska muisti Haraldin käskeneen hänen vasta silloin ilmoittaa hänen tulonsa, kun Irene suoraan sitä kysyisi… Neitinsä tähden piti Amalia Haraldia suuressa arvossa ja varmaankin hänellä oli mielessään joku iloinen ja hauska kuje. Amalia seisoi ikäänkuin kuumilla kivillä, odottaen että häneltä kysyttäisiin. Irene taas ei voinut tätä aavistaa, koska toinen ei kohta mitään maininnut, eikä hän kehdannut kysyäkään, koska luuli saavansa kieltävän vastauksen.
Tällainen oli neidin ja kamarineitsyen keskinäinen suhde. Toinen häpesi, taikka oikeastaan ei uskaltanut kysyä ja toinen ei voinut vastata, koska ei häneltä mitään kysytty.
Koska Irenellä siis ei enään ollut mitään sanottavaa, virkkoi Amalia:
— En tahdo kauemmin häiritä neitiä, koska huomaan, että tahdotte olla yksin. Heti kun tulin sisään näin, että olitte mustassa puvussa… miksi olette mustaan pukeutunut… ja asentonnekin tuossa tuolilla oli niin kummallinen… en ennen ole nähnyt teidän noin istuvan… se näytti niin surulliselta ja samalla ihmeen kauniilta… hänen olisi pitänyt saada teidät nähdä… Mutta häiritsenkö teitä?