Jälkimäinen osa: Irene.
XIII. Uusia juonitteluja.
XIV. Kaksi karkeloivaa paria.
XV. Viisi vuotta vanha kirja.
XVI. Läntinen siipirakennus.
XVII. Maanalaisessa kopissa.
XVIII. Kreivitär Henningin kertomus.
XIX. Lisää kreivittären kertomukseen.
XX. Heikko sielu, jossa on taipumusta hyvään.
XXI. Isä ja tytär.
XXII. Ruumis.
XXIII. Lyhyt luku, joka on kolmen luvun arvoinen.
XXIV. Lyhyt luku, joka voisi olla lyhyempikin.
XXV. Katkennut kitarankieli ja sammunut elämä.
EDELLINEN OSA.
I.
SUON LAIDASSA.
Oli tuollainen valoisa suviyö, jolloin tähtiä ei ole näkyvissä, jolloin hämärä on melkein yhtä valoisa kuin päivä, mistä huomaamme olevamme pohjolassa juhannuksen aikana.
Tällaisten öiden suloa lisäävät tuulahdukset, jotka päivän kuumuuden jälkeen virkistävät mieltämme, tuudittaen meidät puoliksi uneen, jolloin tunteet voittavat ajatus- ja toimintakyvyn ja vain vienot haaveet täyttävät mielemme.
Mutta se yö, josta kertomuksemme alkaa, ei ollut tuollainen, vaan niin kylmä kuin kesäinen yö konsanaan voi olla. Olivatpa sisäjärvien rannat ohuessa jäänriitteessäkin, oli näet yksi kesäkuun rauta-öitä.
Ei siis sovi ihmetellä, että Harald Thalberg, joka ei ollut muistanut varustautua lämpöisillä päällysvaatteilla ja jolla oli vain ohut kesätakki yllään, ei ollut halukas vaipumaan tämmöisiin vienoihin haaveisiin. Hän päinvastoin kävi kärsimättömäksi ja sanoi:
— Kyytimies, mitä ajatteletkaan, kun ajat aivan käyntiä?