— Eikö herra näe, että on vastamäki? Täytyyhän antaa hevosen hieman levähtää. — Onko tämä vastamäki? Kylläpä tunnen teidät, kyytimiehet, kuinka te opetatte hevosianne hiljentämään kulkuansa heti kun mäki on näkyvissä. Antakaa mennä vain, kunnes päästään mäen alle!
— Eikö herra luule minun ennenkin olleen kyydissä?
— Kentiesi olet ollut, mutta toinen asia on, ovatko kyydittävät olleet ajoosi tyytyväisiä. No, nyt on vastamäki, niin että ruunasi saa kävellä.
Mäen yli päästyä ajoi kyytimies vähän parempaa vauhtia, mutta sitä kesti vain lyhyen ajan ja pian ruuna jälleen alkoi juosta hiljaista hölkkäänsä.
— Kuulehan, kyytimies — alotti Harald jälleen — äsken huomautit taipaleen olevan niin pitkän, ettet uskalla liiaksi rasittaa hevostasi. Mutta mitäpä sanoisit, jos minä voisin näyttää toteen, että tämmöinen hiljainen nytkytys on väsyttävämpää kuin oikea juokseminen?
Ällistyneenä kyytimies töllisteli Haraldia ja tämä jatkoi:
— Oletko koskaan kävellyt puolta peninkulmaa tunnissa?
— Usein olen tunnissa astellut enemmänkin.
— Entä oletko kovasti väsynyt?
Enpä juuri. Mutta kerran olin saattamassa äitiä ja naapurin Leenaa kirkolle… ja pulska tyttö se onkin … Matkaa oli puoli peninkulmaa, mutta kesti kuitenkin kävellä lähes kaksi tuntia, ja kelpo tavalla minä väsyinkin.