— Vaikka Leenakin oli mukana, niin sittenkin väsyit, ja minkä vuoksi? Senvuoksi, ettet sinä aikana ensinkään ponnistanut tahtoasi etkä voimiasi. Kenelle Jumala on antanut voimia, hänen täytyy myös kaikella tarmollaan niitä käyttää; näin tehden sekä voimat että kyky kasvavat. Siemen voi itää ja siitä saattaa karttua monia tuhansia jyväsiä; vaan jätäpä se kylvämättä, niin siitä ei tule kerrassaan mitään. — (Mutta nytpä olenkin ryhtynyt vertauksiin, jotka eivät näy pitävän oikein paikkaansa, ajatteli Harald itsekseen.)
— Kas, nytpä minä vasta ymmärrän mitä tarkoitatte, puuttui kyytimies puheeseen — herra kai tarkoittaa, että samoin kuin minä väsyin naisten seurassa astuskellessani, niin samaten hevosenikin väsyy tästä hiljaisesta kulusta, joka ei ensinkään rasita sitä.
— Tarkoitan sitä ja erästä toistakin asiaa: kuta nopeammin hevosesi pääsee perille, sitä pikemmin se pääsee ruoan ääreen.
— Aivan oikein. Nytpä annankin hurista oikein aika mekosta.
— Älähän nyt hätäile! Sehän olisi ruunallesi vahingoksi, jos sitä liikaa rasittaisi. Ei missään liikoja! Anna hevosen juosta näin ja välistä vähän puhaltaa, niin takaan, että sekä hevonen että mies siitä kostuvat.
— Herra näyttää ikäisekseen hyvin viisaalta. Lienettekö kahdenkaankymmenen?
— Lisää siihen vielä neljä vuotta, mutta… älä nyt noin aja neliä!
— Vai Ristilään herra meneekin? Mitä sinne on asiaa?
— Aijon vapaaherran kahden pojan opettajaksi — vastasi Harald, jota kyytimiehen nenäkkyys ei näkynyt ollenkaan suututtavan.
— Ristilään on matkaa vielä peninkulma. Tuntuu ikäänkuin vähän kammottaisi saapua sinne yösydännä. Se on hirveä paikka; yön aikana siellä kuulema nähdään niin paljon kamalaa, sellaisten kuolleitten haamuja, jotka ovat saaneet väkivaltaisen lopun, mikä lienee kaikista kauhein kuolema. Sillä jos siinä on perää, mitä papit sanovat, että itsemurhaajat eivät saa Jumalalta armoa, niin heidän kuolinhetkensä ei kuitenkaan liene niin kauhea kuin niiden, jotka eivät kernaasti tahtoisi kuolla.