Harald kuunteli mietiskelyyn taipuvaa kyytimiestänsä, jonka näköpiiri näkyi laajenevan sitä mukaa kuin asia häntä miellytti ja joka häikäilemättä lasketteli lyhyttä Länsi-Suomen murrettaan. Mutta koska Harald ei tahtonut ruveta kiistelemään asioista, joista ei itsekään ollut täysin selvillä, niin hän kysyi ainoastaan:
— Ketä noista väkivallantöistä syytetään?
— Uskallankohan puhua suoraan teille, joka tulette kuulumaan talonväkeen? Ajatelkaahan, kun sanotaan vapaaherran tehneen liiton paholaisen kanssa! Näytätte hyvältä ja kunnon mieheltä, miksi siis suotta rupeatte sellaisten ihmisten kanssa tekemisiin?
— Muistatko, ystäväni, mitä äsken puhuin siemenjyvästä? Ehkä Jumala nyt käyttää minua niinkuin me ihmiset siemenjyvää. Hän viskaa minut sellaiseen paikkaan, jossa voin kantaa hedelmää ja jossa minusta on jotakin hyötyä.
— Toivonpa menestyvänne! Rohkealta ja pelkäämättömältä te ainakin näytätte, ja puhuttekin niin todennäköisesti ja selvästi, että yksinkertainen talonpoikakin sen käsittää. Ensin luulin teitä vain hevosenrääkkääjäksi, mutta nyt huomaan, ettette suinkaan tahdo hevosta kiusata.
— Ja loppujen lopuksi annetaan sen nyt hiukan levähtää.
Paikka, missä he nyt olivat, oli samalla sekä miellyttävä että vastenmielinen. Se oli Suomen luontoa synkimmässä erämaan muodossaan. Edessäpäin oli vasemmalla suuri suo, joka hallaisena ja tuhoa tuottavana levisi äärettömiin. Oikealla kohosi vuorenharjanne, joka ei ollut varsin korkea, mutta jylhä ja metsätön. Suon ja vuoren välissä kulki maantie, koukerrellen kuin käärme pitkin nevan laitaa.
Hevosen pysähtyessä matkustajat näkivät tuon kaiken edessänsä.
Onko lukijani joskus nähnyt seudun, jonka kolkko yksinäisyys ja jylhä erämaanluonto on vaikuttanut häneen valtavasti, todistaen Luojan ääretöntä monipuolisuutta ja majesteetillista rikkautta?
En tiedä, mikä olisi verrattava tällaiseen seutuun… ellei kentiesi alkuansa jalo, mutta langennut ihmissielu.