Hiljaa ja niinkuin itsekseen puhuen Harald vastasi:
— Lasta sanotaan rakkauden pantiksi, mutta kaipaako meidän rakkautemme mitään vahvistusta? Sanot, että lapsi olisi joutanut olla sinusta muistuttamassa… mutta mitäpä minä muistoista, kun Irene kerran on poissa? Mitä ne minua hyödyttäisivät!
— Tulet siis elämään vain toivossa, Haraldini. Eikö totta?
* * * * *
Irene heikkeni heikkenemistänsä; hän sairastui kuumeeseen, joka pani hänen poskensa punaisina hehkumaan. Mutta mikäli eronhetki lähestyi, hän tätä viimeistä hetkeä varten näytti kokoavan kaikki voimansa, ollakseen niin hyvä ja miellyttävä kuin mahdollista, ja hänen rakkautensa loi ihanan hohteen tälle hänen elämänsä illansuulle.
Harald koetti unhoittaa tulevaisuuden, eläen vain nykyhetkeä varten ja muistuttaen ihmistä, joka kesän päivinä ahmien nauttii luonnon ihanuutta, tahtoen miltei väkisin pidättää ajan juoksua, estääksensä syksyn ja hävityksen lähenemistä, mutta nähdessään sen mahdottomaksi, tuntee itsensä äärettömän onnettomaksi. Ja samoin oli Haraldinkin laita.
Onko kukaan lukijoistani kokenut tuota tuskaa, kun tuntee sydämen, jota hellästi on rakastanut, hiljakseen lakkaavan sykkimästä, kun päivä päivältä huomaa valtasuonen tykinnän heikkenevän, kun painaessaan tätä rakasta olentoa rintaansa vastaan, joka kerran täytyy itsekseen ajatella: kentiesi yhden kuukauden, viikon tai päivän perästä tämä Jumalan luoma, jota nyt pidän sylissäni ja joka vielä elää, ajattelee ja rakastaa, voi olla kankea, eloton ruumis.
Näytti kuitenkin siltä kuin Irene elokuun alkupuolella olisi vähän toipunut. Erkki ja Stella olivat Ristilässä käydessään kovasti iloinneet ja lohduttaneet Haraldia, kehottaen häntä toivomaan parasta.
Irene sanoi jaksavansa nyt hyvin kuulla soitettavan ja pyysi Haraldia laulamaan hänelle jotain. Harald jätti väliovet auki ja meni pianon säestyksellä laulamaan erästä kaunista laulua.
Laulettuaan ensimäisen värsyn loppuun, oli hän kuulevinaan itseänsä heikosti huudettavan. Hän kuunteli ja kuuli nyt selvästi ensin nimen Henrik ja sitten taas Harald. Hän riensi Irenen luo.