— Ehkä et sallisi minun näin paljo puhua, koska luulet sen vahingoittavan minua. Tahdon kuitenkin vielä vastata kysymykseesi, miksi olen tullut tänne kylmälle kivelle istumaan.
Hän taukosi hetkeksi puhumasta, jotta ei antaisi miehelleen, jonka sylissä yhä vielä lepäsi, syytä nuhteisiin. Tämä, joka ymmärsi mitä hän tarkoitti, suuteli häntä, hymyillen lempeästi.
Irene jatkoi:
— Tulin tänne istumaan, koettaakseni miltä tuntuisi istua sillä kivellä, jonka alla tulen pian lepäämään. Sillä yhtä minä sinulta pyydän, Harald: älä vie minua isoihin, muhkeihin hautaholveihin, vaan hautaa minut tähän puitten ja kukkasten keskelle, jossa Irenen on paljo parempi maata. Olkoon tämä myös hautakiveni, sillä muuta en kaipaa. Eikä siinä tarvitse olla minun nimeäni, parempi, että siinä on hänen nimensä, jota rakastan ja joka rakastaa minua. Olkoon siinä edelleenkin vain Henrik Henning, jonka sydämen tiedän seuraavan minua hautaan. Nyt olen sanonut sinulle sanottavani ja tiedän, ettet koskaan sitä unohda.
— En armaani, huudahti Harald, älä puhu haudasta! Vielä on rakkaudelle jäävä monta ihanaa päivää. Kesän lämmin ilma on sinua vahvistava ja syyskuussa lähdemme etelämaihin, missä sinä yhä enemmän virkistyt, niin että pian parannut täydellisesti. Sinulla on vielä syytä toivoa terveyttä, onnea ja rakkautta, miksi siis puhut kuolemasta ja hautaamisesta… Mutta miksi noin surullisesti myhäilet?
— Sinä ajattelet maallista tulevaisuutta, minä taivaallista.
— Oi, miksi noin puhut, oma, ainoa armaani? — kysyi Harald äänellä, jonka koetti saada tyyneksi, mutta joka epätoivosta vapisi.
— Tahdon uskoa sinulle jotakin, Harald, joka on yhteydessä tuon hirveän tapauksen kanssa, josta emme koskaan ole puhuneet… koska muutenkin niin hyvin ymmärrämme toinen toistamme… ja koska se on minua lohduttanut että hän, jonka julmista kourista silloin pelastit minut, ei ollutkaan isäni. Mutta tiedätkö, että silloin ensimäisen tautini jälestä välistä tunsin samallaisia taudinoireita kuin nytkin. Tuntui niinkuin veri äkisti olisi noussut rintaani ja kurkkuuni, niin että olin tukehtumaisillani. Suo anteeksi, että salasin sen sinulta; en tahtonut saattaa sinua levottomaksi, varsinkin koska toivoin sen menevän ohitse. Ja niin kävikin, etten toukokuusta tammikuuhun asti tuntenut mitään kipua. Mutta sitten vilustuin… ja siitä alkaen olen itsekin huomannut, kuinka olen ruvennut riutumaan ja tullut heikoksi ja voimattomaksi. Pidätkö vääränä, että puhun suoraan, riistäen sinulta kaiken toivon? Enkö siis saisikaan puhua haudasta?
Mies ja nainen olivat ikäänkuin vaihettaneet luontoa. Irene puhui juhlallisella levollisuudella kuolemasta ja haudasta. Harald kuunteli häntä peläten ja vavisten, virkkamatta sanaakaan. Surullisesti hymyillen Irene jatkoi:
— Ollessamme pappilassa ja minun nähdessäni Stellan lapsen, kävi melkein vähän kateekseni. Tulin ajatelleeksi: "Ehkä Harald rakastaisi minua vielä enemmän, jos minäkin olisin synnyttänyt hänelle lapsen." Pian kuitenkin hylkäsin tämän ajatuksen, sillä olethan vakuuttanut, ettei mikään maailmassa voisi lisätä sinun rakkauttasi. Mutta sitten minulle taas johtui mieleen: "Olisihan lapsi saanut olla muistuttamassa Haraldia minusta."