Irene heilutti ensin hiljakseen päivänvarjoaan, mutta otti sitten taskustaan päiväkirjansa ja alkoi puhella itsekseen:
— Tänään juuri kaksi vuotta takaperin minä ensi kerran näin Haraldin. Kuinka elämäni sitä ennen olikaan pimeä, synkkä ja kaikkea iloa vailla, mutta sen jälkeen, oi kuinka valoisaa, rikasta ja täynnä iloa! Vähän aikaa taaksepäin minusta vielä olisi tuntunut niin kauhealta kuolla näin rakastettuna, varsinkin koska itsekin rakastan näin äärettömästi… mutta nyt ovat asiat toisin. Jokaisella hengenvedolla tunnen kuoleman lähestyvän, mutta nyt se ei enää minua kammota ja ilomielin riennän sitä vastaan. Haraldia minä kuitenkin kaiholla muistelen. Hän on sureva minua… oi, liiaksikin. Hänen taakkansa minä niin mielelläni kantaisin… oi, jospa saisin viedä sen muassani taivaaseen, niin ilolla surisin hänen sijassansa. Mutta se ei käy päinsä ja sen vuoksi kuolema ei olekaan minulle niin tervetullut kuin se muutoin olisi… Mutta jos Harald on sellainen, joksi häntä luulen, niin toivonpa hänen muistavan, että tämä lyhyt aika maan päällä ei ole mitään ijankaikkisuuteen verrattuna. Hän on ajatteleva jälleennäkemisen autuutta ja muistava, että hänen Irenensä uskollisesti seuraa kaikkia hänen askeleitaan, iloiten nähdessään kuinka Jumala häntä rakastaa. Kärsivällisesti on Harald vaeltava synkkää tietänsä, katse tähdättynä taivaallista kotiansa kohden.
Näin ajatellessaan Irene kuuli askelia, jotka nyt kuten ainakin saattoivat hänen sydämensä sykähtämään ja mielensä innostumaan. Harald lähestyi.
— Eiköhän ilma näin illalla jo käy liika viileäksi, sanoi hän, tässä tuon sinulle saalin, kääri edes se ympärillesi. Mitenkä laitasi on, armaani? Miksi olet pyrkinyt yksinäisyyteen ja tullut tänne kylmälle kivelle istumaan?
— Minusta tuntuu ikäänkuin voisin vähän paremmin. Pistos ei enää niin suuresti vaivaa ja hengittäminenkin käy helpommin. Kysyit, miksi olen pyrkinyt yksinäisyyteen. Siksi, että tänään on kaksi vuotta siitä, kun näin sinut ensimäisen kerran. Nämä vuodet ovat olleet onnellisia, liiaksikin onnellisia. Tässä on päiväkirja, jota tyttönä kirjoittelin… Nyt en enää pidä päiväkirjaa, se tulisi liian yksitoikkoiseksi, ei olisi muuta kirjoitettavaa kuin onnestani ja Haraldista, yhä vain Haraldista. Nyt minua huvitti lukea, mitä seitsemäntoista vuotiaana olin sinusta kirjoittanut.
— Nähdessäni sinut tuossa kivellä, oma Ireneni, muistuu mieleeni, että sinulla oli ylläsi sininen hame sekä tuo sama saali, joka nytkin on hartioillasi, silloin kun ensiksi sinuun ihastuin ja minulle alkoi käydä selväksi, että rakastin sinua. Ja minä muistan päivänkin: se oli heinäkuun viimeinen päivä.
— Minä en silloin vielä ymmärtänyt, että rakastin sinua. Kuitenkin olen siltä päivältä kirjoittanut muistikirjaani näin: ”Hän tuli kävellen pappilasta ja minä näin hänet jo kaukaa. Aijoin nousta kiveltä, jolla istuin, ja lähteä, mutta tuntuipa ikäänkuin joku olisi minua pidättänyt ja minä jäin kun jäinkin paikalleni. Tultuaan puistoon, Harald — mitäpä minä tässä päiväkirjassani häntä maisteriksi nimittäisin! — Harald jäi ikäänkuin maahan juurtuneena seisomaan, katsellen Ristilän päärakennusta juuri kuin jotain outoa olisi liikkunut hänen mielessään. Mutta minut nähdessään hän kävi hyvin iloiseksi. Puhuin hänelle jotain, jota en enää itsekään muista, ja hän vastasi imarrellen. Sitä en kuitenkaan viitsi kirjoittaa kirjaani, koska tahdon sen unohtaa. Puhelimme sitten vielä vähän aikaa ja siitä muistan vain sen, että toruin häntä, kun hän kepillään löi poikki tätyruohoja. Samassa tuli sinne eräs, jota en voi sietää.”
Heidän yhdessä luettuaan nämä sanat päiväkirjasta, Irene jatkoi:
— Tästä huomaat, rakas Haraldini, että jo silloin pidin sinusta, vaikka en itse ymmärtänyt sitä, nuori ja kokematon kun olin. Nyt sen jo tiedän ja uskallan Jumalan edessä ja näiden kainojen kukkasten ja muhkeitten, vakavien puitten läsnäollessa vakuuttaa, että sydämestäni rakastan sinua ja että olen äärettömän onnellinen. Eihän tuo ole sinulle mitään uutta, mutta suutele minua kuitenkin vastaukseksi, armaani.
Irenen rinta alkoi rajusti kohoilla, Haraldin pitäessä häntä hellästi sylissään. Irenen jälleen vähän toinnuttua, niin että hän saattoi paremmin hengittää, hän hiljaa sanoi: