— Tapahtukoon mitä tahansa, niin toivon kuitenkin, että Jumala antaa minulle kärsivällisyyttä nöyrästi sitä kestääkseni, jotta en joudu epätoivoon.
— Suokoon Jumala meille myös kiitollisuutta, lisäsi Erkki, jotta onnettomuudessa ja kärsimyksissäkin voisimme kiittää häntä kaikesta hyvästä. Ja opettakoon hän meitä kiittämään surun päivistä ja murheen pitkistä vuosista, onnettomuuksista, jotka elämämme tiellä meitä kohtaavat, mutta jotka opettavat meitä pitämään arvossa rauhallista onneamme ja toivomaan tulevan elämän ihanuutta.
Samassa pikku poika heräsi, mutta ei ruvennut itkemään, nauroi vain, kun äiti otti hänet syliinsä. Isäkään ei voinut olla pitämättä tätä onnellisena enteenä.
Stella oli saanut määrätä pojalle nimen ja vaikka hänestä oli yksinkertaista nimittää lapset vanhempain, sukulaisten ja kummien nimellä, niin hän kuitenkin itse antoi esikoiselleen nimeksi Harald Erik Henrik. Silloin lapsen isä oli sanonut:
— Aika veitikka olet, kun panit pojalle noin hassun nimen. Mutta odotapa, tyttöseni, jahka vielä synnytät miehellesi tytönkin, niin annan sille nimen, joka ontuu ainakin yhtä pahasti kuin sinun antamasi nimi. Hänen nimensä olkoon Helena Irene Stella.
— Älä koskaan enää kutsu minua tytöksesi, muista se!
Näin oli Stella vastannut ja siihen nyt jätämme heidät. Jos heille on syntynyt useampia lapsia kuin yksi, niin on luultavaa, että joku niistä on saanut Erkin mainitsemat nimet.
Tyytykäämme siihen, että tiedämme Erkin ja Stellan olevan onnellisia ja että tuota onnea näkyy heillä vastedeskin kestävän. Vaikka heidän taivaallansa onkin ollut pilviä, niin nämä eivät kuitenkaan ole sitä kokonaan peittäneet, vaan niiden lomitse on taivas siintänyt vain sinisempänä ja kirkkaampana. Ja samoin kuin pilvenhattarat illansuussa tavallisesti hajaantuvat ja katoavat, niin toivokaamme, että heidänkin taivaallansa, silloin kun heidän elämänsä kääntyy illanpuolelle, ei tule olemaan muuta kuin valoisia, läpikuultavia pilviä, joiden takaa ijankaikkisuuden kirkkaat, loistavat tähdet pilkottavat.
* * * * *
Käykäämme vielä kerran Ristilän puistossa, jossa tapaamme Irenen istumassa aivan yksinänsä Henrik Henningin hautakivellä. Ken ennen olisi tuntenut Irenen, olisi sanonut hänen paljon muuttuneen, mutta ken ei ennen olisi häntä nähnyt, olisi säikähtäen väistynyt syrjään, vakuutettuna siitä, että satukirjat, joista hän ennen lapsena oli lukenut metsän-neidoista, sinipiioista ja muista tarunomaisista ketteräjalkaisista olennoista, olivatkin puhuneet totta.