Noin vuosi sen jälkeen kun he ovat viettäneet häänsä, ilmoittaa pieni kehto ja siinä näkyvä pikkuinen, soma lapsenpää, että Stella on saanut nauttia äidin onnea. Hän on jo entisissä voimissaan ja on sydämestään kiittänyt Jumalaa, kaikkien hyvien lahjojen antajaa, tästä uudesta onnesta, rukoillen lapselleen sekä ajallista että ijankaikkista onnea.
Kuitenkin tapaamme nuoren ja onnellisen äidin istumassa nukkuvan lapsensa kehdon ääressä, itkien katkerasti. Kitara on hänellä sylissään ja näyttää siltä kuin syyttäisi hän sitä kyyneleistänsä. Erkki tulee huoneeseen ja miltei säikähtää nähdessään Stellansa itkevän. Hän laskee hellästi kätensä hänen päänsä päälle, kysyen mikä häntä vaivaa.
— Niin, tiedätkö, olen ruvennut niin kummia haaveilemaan! Irenen käydessä täällä eilen, hän näytti minusta niin raukealta ja läpikuultavalta kuin mikäkin hengetär. Puna hänen poskillaan oli niin heleää ja vaihteli yhtenään. Hän näpähytti tämän kitaran kieliä ja silloin tapahtui että h.-niminen, joka muuten on uusimpia kaikista, eräästä paikasta kiertyi auki, niin että kieli siltä kohdalta kävi pienemmäksi. Ajattelepa, mitä siiloin juolahti mieleeni! Päätin jättää kielen samaan viritykseen, ja jos se kestäisi vuorokauden, niin en enää kiinnittäisi mitään huomiota koko asiaan. Mutta juuri ennenkuin tulit, se helähtäen ritkahtikin poikki ja sen vuoksi minä itken. Odotan sinulta, Erkki, lohdutusta!
— En ollenkaan pidä siitä, että Stellani on noin taikauskoinen! Mitä yhteyttä on tuon lapsellisen mielijohteesi ja ihmisen elämän ja kuoleman välillä?
— Kuinka oletkaan hyvä, kun samalla sekä nuhtelet että lohdutat minua! Oikeastansa se tällä kerralla ei olekaan taika-uskoa… sillä minä en usko Irenen sen vuoksi kuolevan, että tuo kieli katkesi, en suinkaan! Mutta sanonko sinulle, Erkki, miten tämän asian laita oikein on? Juuri sen vuoksi, että tämä kieli, jonka panin koetteelle, ei voinut kestää edes vuorokauttakaan, tulin muistaneeksi Ireneä, joka hänkin näyttää niin heikolta. Ja kun ajattelen, että hän mahdollisesti kuolee pian… niin onko ihme, että itken? Tämä luulo ei ole ilmasta temmattu, vaan sen on synnyttänyt Irene itse, sellaiselta kuin hän nykyään näyttää, ja sitäpaitsi tuo hänen alinomainen rykimisensä, jonka ei sanota ennustavan mitään hyvää.
— Jumala on elämän ja kuoleman herra, sanoi Erkki. Sitäpaitsi lääkäri kuuluu vakuuttaneen Haraldille, ettei Irenen tauti ole vaarallista laatua, vaan että se menee pian ohi. Mutta lääkärikin saattaa erehtyä ja voi käydä niin, ettei Irene elä vanhaksi… Mutta mitäpä siitä! Meidän täytyy nöyryydellä kantaa surumme ja kiittää Jumalaa, joka sillä, niin katkeralta kuin se tuntuukin, on tahtonut pelastaa meitä lankeemasta äärettömän onnemme takia ylpeyteen ja muihin suuriin synteihin.
— Näetkös nämä rautakahleet, kysyi Stella, etkö usein ole nähnyt minun niitä katsellessani itkevän? Eikö siinä jo ole kylliksi, että äitini kuoli, eikö se suru jo ole opettanut minulle, että tämä maailma ei ole mikään taivas, että täällä ei ole muuta kuin kärsimyksiä odotettavana? Pitääkö Irenenkin vielä kuoleman, enköhän sitä vähemmälläkin uskoisi? Äiti on kuollut, ja jos tuoni riistää meiltä Irenenkin, niin enpä voi olla ajattelematta: pian Harald myös kuolee, ja Erkki ja kaikki muut… ja minä vain jään tänne yksin suremaan.
Stella itkeä nyyhkytti yhä katkerammin, eikä Erkki hennonnut häntä häiritä, mutta niin pian kun hänen itkunsa vähän herkesi, otti hän seinältä kreivitär-vainajan muiston, rautavitjat, ja laski ne Stellan käteen, sanoen:
— Helena!
Kreivitär oli tavallisesti maininnut lapsiaan heidän oikealla nimellään. Kun nyt Erkkikin kutsui häntä Helenaksi, antaen hänelle samalla äitivainajansa kantamat rautakahleet, niin hän hyvin ymmärsi, mitä miehensä sillä tarkoitti ja sanoi kyyneleittensä lomaan hymyillen: