— Miksi te minuun tuolla lailla tuijotatte?
Pastori, joka jo aikoja sitten oli jättänyt nuoruuden ijän taaksensa, tunsi kuinka hänen poskensa tuon viattoman kysymyksen johdosta alkoi kuumottaa. Ehkä tunsi hän omassatunnossaan piston ja huomasi, ettei olisi pitänyt tyttöä "tuolla lailla" katsella. Ja kun hän ei heti tullut vastanneeksi, lisäsi Stella:
— Olitte sen näköinen, kuin olisitte aikonut kysyä minulta jotakin.
— Niin aijoinkin. Eilen lupasit tänään vastata kysymykseen, jonka silloin sinulle tein. Mistä se johtui, että jo ennestäänkin osasit vähän lukea ja kirjoittaa?
Stella näytti käyvän hämilleen ja vastasi:
— Nähdessäni ilveilijäseurueen ilmoituslehtisiä, pyysin aina jonkun joukosta lukemaan ne minulle ääneen. Sillä tavoin sain vähän vihiä kirjaimista ja tavuista. Lyijykynällä yritin sitten mukailla painetuita kirjaimia, joka ehkä oli jonkinlaista kirjoittamisen alottamista. Pitkälle en kuitenkaan ehtinyt, niinkuin itse näette.
— Kuitenkin niin pitkälle, että jo ilokseni kuulen sinun puhtaasti ja selvästi lukevan samaa kirjaa, jota minun vielä muutama päivä takaperin täytyi lukea sinulle ääneen. Aiota siis, lapseni, siitä mihin viimekerralla lopetit.
Selvällä, heleällä äänellään Stella alkoi lukea uudesta testamentista, kunnes tuli tähän värsyyn: "Katsokaa taivaan lintuja, eivät ne kylvä eivätkä niitä, eivät myös kokoo riiheen, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii heidät. Ettekö te ole paljoa enempi kuin he?"
Tähän Stella pysähtyi ja katsoi pastoriin surullisesti.
— Itseäsikö tuota lukiessasi ajattelit? kysyi tämä.