Ruotsin vallan loppuaika 1721–1809.
[§ 20. Ajan luonne. Fennofiilit. Juslenius.]
Ison-vihan kauheat ajat hävittivät melkein kaiken sen sivistyksen, joka siihen asti oli ennättänyt Suomessa oraalle nousta. Vähittäin rupesi kuitenkin sekä aineellisella että henkisellä alalla uusi viljelys ilmaantumaan. Mutta isosta-vihasta oli kansallisessa suhteessa se seuraus, että Suomenmaan sivistyneet, jotka olivat lähteneet sotaa pakoon Ruotsiin, siellä tottuivat Ruotsin kielen käytäntöön ja sitten, kotimaahan palattuansakin, yhä enemmin vieraantuivat omasta kielestään ja kansallisuudestaan. Ruotsalaisuuden valta tällä aikakaudella karttumistaan karttui, ja Ruotsin kieli vähitellen astui latinan sijaan kouluihin ja yliopistoon. Ensimmäinen ruotsinkielinen väitöskirja ilmestyi Turun yliopistossa v. 1749. Mutta ruotsalaisuuden paisuvaa valtaa vastaan syntyi kansallinen liike, joka paraasta päästä oli tieteellistä laatua, ilmaantuen siinä, että harrastettiin oman maan kielen ja historian sekä muiden kotimaisten olojen tutkimista. Tämän liikkeen kannattajia sanottiin Fennofiileiksi, s. o. suomalaisuuden ystäviksi.
Fennofiilien etupäässä oli Daniel Juslenius, syntynyt 1676 Mynämäellä (lähellä Turkua), jossa hänen isänsä oli kirkkoherrana. Isän kuoltua hänen täytyi, ylioppilaana ollessaan, hankkia elatuksensa kotiopettajana; purjehtipa hän pari vuotta merimiehenäkin veljensä aluksella Uudenkaupungin ja Riian väliä. Hän pääsi sitten yliopiston konsistoorin varasihteeriksi ja kotiopettajaksi piispa Gezelius nuoremman perheeseen, ja tuli viimein pyhäin kielten (s. o. kreikan ja hebrean) professoriksi Turun yliopistoon (1712). Pian hänen kuitenkin täytyi väistää sodan hävityksiä ja perheensä kanssa paeta Tornion kautta Ruotsiin, jossa oleskeli yhdeksättä ajastaikaa. Suomeen palattuansa hän tuli jumaluus-opin professoriksi sekä vuonna 1734 Porvoon piispaksi, jossa virassa hän ahkerasti toimi, tehden pitkiä matkustuksia laajassa hiippakunnassaan, kunnes 1742 vuoden sota jälleen pakoitti hänet sodan jaloista poistumaan Ruotsin puolelle. Siellä Juslenius määrättiin Skaran piispaksi ja kuoli v. 1752. Jo nuoruudessaan Juslenius teki itsensä tunnetuksi kirjallisilla teoksillaan Aboa vetus et nova (vanha ja uusi Turku) ja Vindiciae Fennorum (Suomalaisten puolustus), joka jälkimäinen julkaistiin maisterin arvoa varten. Näissä niinkuin Jusleniuksen muissakin teoksissa ilmaantuu hehkuva isänmaanrakkaus; palavalla innolla, vaikka toisinaan vähän liioittelemallakin, hän ylistelee omaa maatansa ja kansaansa. Jusleniuksen pääteos on hänen sanakirjansa: ”Suomalaisen sana-lugun coetus, Jumalan avulla, suurella työllä, pitkällä ajalla, monen neuvolla, Suomen kielen cunniaxi coottu”, painettu Tukholmassa 1745. Se on ensimmäinen, johonkin määrin täydellinen Suomen kielen sanakirja; suomalaiset sanat on käännetty latinaksi ja ruotsiksi; esipuhe ja selitykset ovat latinaksi. Sen lisäksi kirjaan on liitetty ruotsalainen sanaluettelo, joka viittaa suomalaiseen. Jusleniuksen muista teoksista mainittakoon vielä virkaanasettajais-puhe Suomen kielen sukulaisuudesta kreikan ja hebrean kanssa, jota sukulaisuutta hän, samoin kuin muutkin sen ajan oppineet, innokkaasti puolusteli. – Ollen tieteellistä laatua, Jusleniuksen kirjailijatoimi melkein yksinomaisesti pukeutui latinankielen muotoon. Suomeksi ei hän ole muuta ulos-antanut kuin käännöksen Svebeliuksen katkismuksesta. Vanhoja kansanrunojakin oli Juslenius ruvennut keräilemään; mutta hänen kokoelmansa ovat hävinneet. – Ajan valtiolliseen elämään Juslenius otti osaa pappissäädyn jäsenenä Ruotsin valtiopäivillä. Osittain hänen esiin-tuomainsa valitusten seurauksena oli, että v. 1739 käskettiin suomennuttaa Ruotsin laki ja yhteistä kansaa koskevat asetukset.
Puheena olevalla aikakaudella syntyi jokseenkin vilkas tieteellinen elämä, niin pian kuin Ison-vihan jäljet alkoivat umpeen kasvaa. Tieteellä oli, niinkuin jo ylempänä mainittiin, isänmaallinen suunta. Etupäässä harrastettiin sellaisia tutkimuksia, jotka taisivat edistää kotimaan aineellista vaurastumista, niinkuin taloustiedettä ja luonnontieteitä, joita harjoitettiin enemmin käytöllisen hyödyn kuin tieteellisyyden vuoksi. Mutta suurella innolla tutkittiin myöskin Suomen kieltä ja Suomen historiaa. Vaan sen-aikuinen kielen- ja historiantutkimus oli ylipäänsä tarkempaa kritiikkiä vailla: kielten lakeja syvemmältä tuntematta koetettiin vaan todistaa Suomen kielen luultua sukulaisuutta muinais-ajan kuuluisain kielten, kreikan ja hebrean, kanssa ja historioitsijat useammin noudattivat mielikuvituksensa johtoa kuin tarkkaa tieteellistä tutkimustapaa.
Lisäys. Suomen kielen tutkijoina tältä aikakaudelta mainittakoon Niilo Idman (Huittisten provasti, † 1790), joka, hyläten kielemme sukulaisuuden hebrean kanssa, koetti osoittaa Suomen ja Kreikan kielen yhtäläisyyttä, ja Kaarle Kustaa Weman, joka sen ohessa oli runokokeistansakin tunnettu, ensimmäinen Suomen kielen dosentti Turun yliopistossa, sittemmin Ruotsin prinssien opettaja Suomen kielessä, † provastina Kemiössä 1803.
[§ 21. Runoelmia.]
Tämän aikakauden runous on yleensä kielen puolesta parempaa kuin edellisen; Turun murteen katkonaiset muodot jäävät syrjälle ja täydelliset sananmuodot astuvat sijaan. Enimmiten käytetään vanhain kansanlaulujen runomittaa. Muutoin runous tälläkin ajalla on melkein yksinomaan hengellistä laatua tai tilapää-runoutta. Etevimmät runon tekijät ovat seuraavat:
Gabriel Calamnius, kirkkoherran poika Kalajoelta (Pohjanmaalta), synt. 1695, † Kalajoen kappalaisena 1754. Isonvihan aikana hän joutui Venäläisten vangiksi; sen ajan surkeutta ja osittain omiakin kärsimyksiänsä hän yksinkertaisella, mutta mieltä kiinnittävällä tavalla kuvaili teoksessaan Sururunot suomalaiset (vrt. § 19.3), joka kirjoitettiin v. 1720, mutta painettiin vasta 1734. Hänen pienemmät runoelmansa ilmestyivät 1755 eri vihkona nimellä Vähäinen Cocous suomalaisista runoista, ainoa lyyrillinen runokokoelma Suomen kielellä Ruotsin ajalta[10]. Ei näissä kuitenkaan ilmaannu aivan paljon runollista intoa; paras kappale on ”Keväällä tehty hääruno”.
Henrik Lilius, Messukylän kirkkoherra († 1745), on kirjoittanut muutamia onnistuneita suomalaisia runoja (”Kehtoruno” y. m.).