Lisäys 1. Seuran perustamisen aatteen sanotaan keksineen eräs nuori lääkäri M. J. Lindfors (sittemmin piirilääkäri Kuopiossa). Sen ensimmäiseksi esimieheksi valittiin Kaarle Niilo Keckman (kuuluisan runoilijan F. M. Franzén’in velipuoli, synt. Oulussa 1793, ensimmäinen Suomen kielen lehtori yliopistossa, † 1838); mutta Keckman luopui pian esimiehen virasta ja rupesi sitten sihteeriksi, kun entinen sihteeri, Elias Lönnrot, läksi runonkeräys-matkoille. Paitsi näitä olivat Suom. Kirjallisuuden Seuran perustajain joukossa: R. von Becker ja J. G. Linsén, joista jo ylempänä on puhuttu; E. A. Ingman (katso § 34, lis.); silloinen dosentti, sittemmin professori Gabriel Rein, historioitsija ja tilastontutkija († 1867); Mattias Akiander, tunnettu tutkijana sekä valtiollisen että kirkko- ja kouluhistorian alalla († yliopiston professorina 1871); mainio J. L. Runeberg; Juhana Jaakko Nervander, luonnontutkija ja ruotsinkielinen runoilija (synt. 1805, † 1848 fysiikan professorina yliopistossa), y. m.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran työ-ala on ollut hyvin laaja ja monihaarainen. Ensi aikoina oli suomalaisen kansanrunouden kokoileminen ja julkaiseminen sen päätoimena; sen ohessa annettiin ulos sopivia kansankirjoja. Näin ilmestyi Seuran toimitusten ensimmäisenä osana (1834) Kultala, Keckman’in tekemä suomennos saksalaisen kirjailijan Zschokke’n opettavaisesta kertomuksesta ”Das Goldmacherdorf”. Sitten kääntyi Seura tieteellisten ja kaunokirjallisten teosten toimittamiseen, aina tietä raivaten niille kirjallisuuden haaroille, jotka kulloinkin sen apua tarvitsivat. Niin se valmisteli suomalaisten koulujen perustamista monenlaisten koulukirjojen julkaisemisella, painatti sitten laveita sanakirjoja, joita yksityisten olisi ollut vaikea kustantaa, edisti kaunokirjallisuutta j. n. e. Yhä vieläkin sen merkitys on sangen suuri suomalaisen kirjallisuuden kehittämisessä. Seuran oma tieteellinen aikakauskirja Suomi on ilmestynyt vuodesta 1841.
Lisäys 2. Yhteydessä tämän kanssa sopii mainita, että osa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tehtävästä myöhemmin on joutunut muiden tieteellisten seurojen omaksi. Niin perustettiin ensin Kirjallisuuden Seuran omassa keskuudessa Suomen Historiallinen Seura, jonka toimittama on ”Historiallinen Arkisto”. Sen rinnalle asettui sitten Muinaismuisto-yhdistys, joka edustaa muinaistiedettä, ja nykyisempinä aikoina ovat kielentutkimusta varten syntyneet Suomalais-ugrilainen Seura sekä ylioppilaiden kesken muodostunut Kotikielen Seura. Näilläkin on jokaisella oma äänenkannattajansa. – Yleistajuista kirjallisuutta on Kansanvalistus-seura vilkkaalla toiminnallaan suuresti edistänyt.
[II. Vuodet 1835–1850.]
[§ 30. Elias Lönnrot.]
Uusi jakso Suomen kirjallisuuden historiassa alkaa Kalevalan ilmestymisestä v. 1835. Uuden ajan alkuunpanija oli Kalevalan toimittaja, Suomen kirjakielen perustaja Elias Lönnrot. Hän syntyi Huhtikuun 9 p:nä 1802 Paikkarin mökissä Sammatin kappelissa (Uudellamaalla); hänen isänsä oli köyhä pitäjänräätäli. Käytyänsä koulua Tammisaaressa ja Turussa pääsi hän Porvoon lukioon; mutta varattomuutensa takia hänen täytyi erota lukiosta ja ruveta oppilaaksi Hämeenlinnan apteekkiin. Siellä jatkoi hän kuitenkin itsekseen lukemistansa, kunnes kaupungin lääkäri huomasi hänen hyvät lahjansa ja auttoi häntä pääsemään Turun yliopistoon. Lönnrot tuli ylioppilaaksi syksyllä 1822 (samalla viikolla kuin Snellman ja Runeberg). Ylioppilas-aikanaan oli hän monta vuotta kotiopettajana professori Törngren’illä Laukon kartanossa Vesilahdella, jossa hänellä oli tilaisuus perehtyä täydellisempään Suomen kielen murteeseen, kuin mitä hänen kotiseuduillaan puhutaan. Vuonna 1827 Lönnrot suoritti kandidaatti-tutkinnon, tuli 1832 lääketieteen tohtoriksi ja määrättiin piirilääkäriksi Kajaaniin. Vuonna 1853, kun ensimmäinen Suomen kielen professori Helsingin yliopistossa, M. A. Castrén, oli kuollut, kutsuttiin Lönnrot mainittuun virkaan, josta täysin-palvelleena erosi 1862. Senjälkeen vetäytyi hän kotiseuduilleen asumaan; vielä vanhoillakin päivillään terveenä ja voimakkaana, hän siellä jatkoi kirjallisia toimiaan samalla ihmeteltävällä ahkeruudella kuin ennenkin. Lönnrot’in täyttäessä kahdeksankymmentä vuotta (1882) vietettiin yleinen juhla hänelle kunnioituksen ja rakkauden osoitteeksi. Maaliskuun 19 p:nä 1884 kuolema vihdoin päätti hänen ikimuistettavista hedelmistä rikkaan elämänsä.
Jo ylioppilaana Lönnrot oli ryhtynyt muinaisrunojen tutkimiseen, ja kandidaatiksi tultuaan hän, Sakari Topeliuksen esimerkkiä noudattaen, läksi runonkeruuseen, tehden useita jalkamatkoja, paraasta päästä Kajaanin kulmalla, Suomen Karjalassa ja toisella puolen rajaa Vienan läänissä, varsinkin sen jälkeen kuin oli muuttanut Kajaaniin asumaan. Näiden retkien ensi tuotteena oli neljä pientä Kantele nimistä runovihkoa. Jo Becker oli Turun Viikkosanomissa lausunut sen ajatuksen, että Suomen kansan kertomarunot saattaisivat muodostaa yhtenäisen eepoksen, ja tämä Lönnrot’ille nyt selviämistään selvisi[18]. Saatuansa aineellista kannatusta Kirjallisuuden Seuralta, hän yhä ahkerammin jatkoi runojen keräilemistä, ja niin valmistui Kalevala Helmikuun 28 p. 1835 (vertaa § 7). Se painettiin, samoin kuin muutkin muinaisrunoutemme tuotteet, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella. Sitten seurasi Kanteletar 1840 (vertaa § 8); samalla lailla julkaistiin Suomen kansan Sananlaskuja 1842 ja Suomen kansan Arvoituksia 1844 (vertaa § 11). Kun Lönnrot itse ja useat nuoret miehet, jotka asiaan innostuneina rupesivat runoja keräilemään[19], olivat saaneet kokoon paljon uusia runoja, tuli Kalevalan toinen painos 1849. Viimeinen teos tässä loistavassa sarjassa on Suomen kansan Loitsurunot (1880), joka kirja ko’on puolesta ei ole Kalevalaa vähempi (vertaa § 9). – Kalevalan merkitys Suomen kirjallisuuden historiassa on äärettömän suuri. Paitsi sitä, että Suomen kansa siinä sai mitä kalliimman muiston muinais-ajoiltaan ja mitä jaloimman runoudentuotteen, oman henkensä synnyttämän, kohosi sen kautta Suomen kansan ja Suomen kielen arvo sekä koti- että ulkomaalaisten silmissä, samalla kuin se suuresti vaikutti kirjakielen kehkiämiseen[20].
Toinen puoli Lönnrot’in työstä on hänen kirjailija-toimensa sekä kielentutkimuksen että varsinkin yleisen kansallisen kirjallisuuden alalla, jonka kautta hän vakautti Suomen kirjakielen, yhdistäen itä- ja länsimurteen yhteiseksi sivistyksen kannattajaksi. Pohjaksi hän laski yleisemmin tunnetun länsisuomalaisen kielen säännölliset kieliopilliset muodot, mutta rikastutti sitä itäsuomen runsailla sanavaroilla ja lausetavoilla. Hänen kielitieteellisistä teoksistaan on tärkein tuo suuri Suomalais-ruotsalainen sanakirja, jonka hän valmisti vanhoilla päivillään ja joka täydellisenä ilmestyi vuonna 1880. Useissa arvokkaissa kirjoituksissa selitti hän erityisiä Suomen kieltä, muinaisrunoutta ja suomalaista runous-oppia koskevia kysymyksiä. Suomen sukukieliäkin on Lönnrot tutkinut; sitä varten teki hän kolme suurta matkustustakin Suomen, Venäjän ja Norjan Lappiin, Vienan ja Aunuksen lääneihin, Inkeriin, Viroon ja Liivinmaalle (vuosien 1836 ja 1845 välillä). Näiden tutkimusten hedelmiä olivat hänen professorinväitöksensä Vepsän kielestä (”Om det Nordtschudiska spräket”) ja saksaksi kirjoitettu esitys Inarin Lapin murteesta.
Yleisessä kirjallisuudessa liikkui Lönnrot monella eri alalla, taivuttaen nuorta Suomen kirjakieltä eri aineissa käytettäväksi. Vuosina 1836 ja 1837 sekä 1839 ja 1840 antoi hän ulos Mehiläisen, Oulussa ilmestyvän aikakauskirjan. Hänen monilukuisista käännöksistään tulee ennen muita mainita Kauppa- ja Maakaaren suomennos ja Palmén’in lain-opillinen käsikirja, joissa hän kehitti suomalaista lakikieltä, sekä muutamia runoelmain suomennoksia, erittäinkin Homerosta (Odysseen vastaan-otto Faiakilaisten saarella ja kappaleita Iliaasta). Lönnrot’in omatekoisista teoksista ansaitsee erityistä huomiota Suomen Kasvisto (1860, – uudempi laitos Suomen Kasvio), jossa hän toi esiin oivallisen kasviopillisen sanaston. Etevin Lönnrot’in toimittamista rahvaankirjoista on Suomalaisen talonpojan kotilääkäri. – Vuonna 1863 Lönnrot kutsuttiin suomalaisen virsikirjan parantamista varten asetetun komitean jäseneksi, ja suurella innolla hän ryhtyi tähän työhön; komitean erottuakin jatkoi hän sitä, julkaisten vielä kaksi virsikirjan ehdotusta (joista jälkimäinen ilmestyi vuotta ennen hänen kuolemaansa). Kesken jäänyt uusi Kantelettaren laitos ja virsien paranteleminen olivatkin hänen viimeisenä työnänsä. – Hänen kuolemansa jälkeen toimitti Suom. Kirjallisuuden Seura uuden Kantelettaren laitoksen, johon ensimmäisen ja toisen kirjan runot painettiin muuttumattomina, mutta kolmannen, niinkuin Lönnrot ne oli uudistanut (1887; vrt. § 8).