Kantelettaren alkulauseessa puhuu Lönnrot niistä nykyaikaisista loppusointuisista kansanlauluista, jotka sekä henkensä että värssymittansa puolesta eroavat vanhasta runoudesta. Hän se myös käänsi huomion siihen kansan keskuudessa elävään runouteen, joka on yksityisten runoniekkain tekemä ja joka siis on ikäänkuin kansan- ja taiderunouden rajalla. Nämä runot harvemmin ovat varsinaista lyriikkaa, useammin ne tarkoittavat joko opetusta tai pilantekoa tai kertoilevat milloin mistäkin merkillisestä tapauksesta. Noiden talonpoikaisten runoilijain teoksia ruvettiin siihen aikaan painattamaan, ja muutamat kansanrunouden harrastajat toimittivat vuonna 1845 kolme heistä, Makkosen, Kymäläisen ja Puhakan, Helsinkiin kuvautettavaksi. Sentähden tämä lienee sovelias paikka heitä tarkemmin katsella[21].
Paavo Korhonen syntyi 1775 Sonkarijärven rannalla Rautalammin pitäjässä (Kuopion läänissä); perhe muutti sitten isän perustamaan Vihtajärven uutistaloon, josta poika sai Vihta-Paavon nimen. Hänen ensimmäinen laulunsa oli sattuva pilkkaruno Nimismies Kokista. Enimmät Korhosen runoista ovat kiitos- tai moiterunoja taikka kertoilevat jostakin paikkakunnalle tärkeästä tapauksesta; muutamat koskevat yleisempiäkin asioita, niinkuin runot Suomen kielestä, Talonpojille, Aikain paranemisesta y. m. Onpa joukossa iloisia laulujakin, esm. tuo tunnettu hääruno; ”Noh, miehet, miehet, veikkoset, Näin näitä häitä juodaan!” – Talonpito ei Korhosta huvittanut; sentähden antoi hän, isän kuoltua, isännyyden nuoremmalle veljellensä. Vuonna 1840 syksyllä hän kuoli järvelle veneeseensä, josta tapauksesta hänen tyttärensä teki murherunon. Lönnrot toimitti 1848 Korhosen runot painosta, liittäen niihin hänen elämäkertansa.
Pietari Makkonen syntyi 1785 Hanhijärven talossa Kerimäellä (Savossa). Vasta viidenkymmenen vuoden iällä ryhtyi hän runontekoon, tehden pilkkalaulun eräästä toisesta runoniekasta, joka siihen oli antanut aihetta kaikenlaisilla koirankureilla. Sitten Makkonen tuli hyvin tunnetuksi runoistansa, joista enimmät ovat opettavaista laatua. Huomattavimmat ovat hauska ja sievä Ilolaulu Suomen kielen kasvannasta sekä Viinan töistä. Makkonen kuoli 1858, suuressa arvossa pidettynä kotipitäjässään.
Olli Kymäläinen, synt. Leppävirroilla 1790, sitten myllärinä Heinävedellä (Savossa), † 1855, oli runolahjaltaan etevin nyt puheena olevista runoilijoista. Erittäin kaunis on hänen tekemänsä Kiitos Luojalle hyvästä vuodentulosta. Onnistunut on niin-ikään runo Punkaharjusta. Valitettavasti ovat useimmat hänen runoistansa hävinneet, koska hän ei itse osannut niitä paperille panna.
Antti Puhakka, synt. Kontiolahdella (Karjalassa) 1816, † 1893, on erittäinkin pilkkarunoilijana osoittanut taitoansa. Hän on kirjoittanut koko joukon runoja, jotka enimmäkseen ovat ilmaantuneet sanomalehdissä. Paraat niistä ovat Tuhman Jussin juttureissu, joka varsin osaavasti kuvailee vieraan oikeudenkielen tuottamia epäkohtia, ja Surulaulu 1850 vuoden kiellosta (vertaa § 34). Puhakka oli edusmiehenä talonpoikaissäädyssä monilla valtiopäivillä v:sta 1863 alkaen.
Jaakko Räikkönen, Inkeriläinen, oli orjuudessa syntynyt Valkeasaaren pitäjässä 1830. Kun orjuus Venäjällä lakkautettiin, sai Räikkönen arvokkaan aseman kotiseudullaan. Hän kuoli 1882. Erinomaisilla luonnonlahjoilla varustettuna, hän hankki itselleen paljon tietoja ja seurasi tarkasti sekä Suomen että muidenkin maiden oloja, niinkuin näkyy hänen runoistaan Suomelle, Kenpä tuon on kaiken tehnyt? ja Paavin maallisen vallan loppu. Muutamat Räikkösen runot sisältävät hyvinkin syvää mietiskelyä, esm. Mietteitäni.
Lisäys. Näiden lisäksi sopii vielä mainita: Pietari Väänänen, vanhimpia tunnettuja kansanrunoilijoita (synt. 1764, † 1846), joka edusmiehenä otti osaa valtiopäiviin sekä Ruotsissa että Porvoossa ja sai aihetta runoihinsa ajan valtiollisista tapauksista, Elias Tuoriniemi Pohjanmaan Pyhäjärveltä, jonka sommittelemia ovat ”Juttu juomareista” ja ”Lystillinen laulu suuresta tupakan puutteesta”, Pentti Lyytinen, kestikievari Suonnejoella († 1871), joka on kirjoittanut leikillisen runon ”Kestikievarin virasta”, ja työmies Heikki Väänänen Oulusta, joka tämän vuosisadan alussa teki tuon tunnetun ”lystillisen runolaulun kummasta kalakukosta”, niin myös Pietari Mansikka Viipurista (”Oravan valitus” y. m.) ja Opatti Lyytinen Vesannolta, äsken mainitun Pentti Lyytisen veljenpoika.
Edellisessä (katso § 8, lis.) sanottiin kansanlyriikan toisen muodostusjakson käsittävän uuden-aikuiset laulut eli ne kansanlaulut, jotka nykyisempinä aikoina syntyneinä eivät noudata vanhaa suomalaista runomittaa, vaan käyttävät loppusointua ja uuden-aikuisia värssymittoja. Useat niistä saattavatkin olla vieraskielisten laulujen mukaelmia, herrasmiesten tekemiä, jotka sitten ovat kansaan levinneet; toiset lienee kansa itse näiden esikuvain mukaan keksinyt. Näistä runoista Lönnrot puhuu Kantelettaren alkulauseessa, jossa niitä on koko joukko julkaistuna. Niissä on paljon kauniin nuottinsa tähden yleisesti tunnettuja ja suosittuja lauluja, niinkuin Onneton nuorukainen, Toivoton rakkaus, Kultani kaukana kukkuu, Kultaansa ikävöivä, Kultaansa sureva y. m. Ulkomuoto on monessakin kankea ja ylipäänsä huonompi kuin vanhoissa runoissa; mutta useat miellyttävät hellän tunteellisuutensa vuoksi, esm. Merille lähtevä. Aineena on tavallisesti rakkaus, milloin toivoisa, milloin toivoton. Ballaadintapaisia ovat Morsiamen kuolo, Velisurmaaja (joka muistuttaa eräästä skotlantilaisesta ballaadista), tuo soma runo Nauru ja itku, Rannalla itkijä ja humoristinen kuvaus Varpusen olut. Näytelmärunouteen vivahtaa lystillinen laulu Poika ja tyttö. Leikillisiä ovat vielä Häälaulu, Mutkainen matka ja Laulu, olut ja viina.
Se kansan keskuudessa syntynyt, yksityisten tekemä runous, josta ylempänä oli puhe, on tavallansa vanhan kansanrunouden jatkoa, ja sitä sopisi siis pitää kansanrunouden kolmantena ja viimeisenä muodostusjaksona. Mutta luonteeltaan se on tämän ja taiderunouden keskivälillä. Käyttäin osittain vanhoja, osittain uusia runomuotoja, eriää se etenkin siinä muinais-ajan runoudesta, ett’ei se ole yhteisen kansanhengen tuottama, vaan esittelee ainoastaan erityisten tekijäin ajatuksia ja tunteita. Muutamissa runoissa kyllä huokuu ihana lyyrillinen kauneus; mutta enimmissä on käytöllinen elämänviisaus saanut voiton runollisesta innosta. Sen sijaan terävää pilkkaa usein käytetään mestarillisella tavalla.