Erityisen ryhmän romaani- ja novellikirjallisuudessa muodostavat kansankirjailijat. He kuvailevat tavallisesti, mitä itse ovat nähneet ja kokeneet, antaen kukin selvän ja elävän kuvan kotiseutunsa kansan-elämästä. Useat Suomen maakunnat ovatkin saaneet tällaisen kuvauksen osakseen. Etenkin Pohjanmaa on runsaasti edustettuna. Paitsi Päivärintaa ja Alkiota, joista edellinen on Oulun, jälkimäinen Vaasan läänistä, ovat pohjoisimman Suomen oloja esittäneet Eero Sissala (E. Helin, nykyjään kauppiaana Helsingissä) onnistuneessa romaanissa ”Heikki Helmikangas” ja talollinen Heikki Meriläinen Sotkamosta sekä sisällyksensä että rikkaan kielensä puolesta huomattavassa kertomuksessa ”Korpelan Tapani”, jonka jälkeen hän vielä on kirjoittanut romaanit ”Pietolan tytöt” ja ”Kahleeton vanki” sekä novellin ”Huutolaistyttö”. Savosta on Kauppis-Heikki, ja nyt jo manalle mennyt Nestor Niemelä on antanut kuvauksia Hämeestä (”Takamaan torpparit” y. m.). Useita kansankirjailijain kertoelmia on julkaistu yhteisellä nimellä ”Syvistä riveistä”.

[§ 42. Runomuotoinen kirjallisuus.]

Nykyisistä runoilijoista ovat seuraavat ennen muita huomioon otettavat:

Paavo Eemil Cajander (synt. Hämeenlinnassa 1846, Suomen kielen lehtori yliopistossa) on erittäin tullut tunnetuksi Shakespearen draamojen suomentajana; hänen mestarilliset käännöksensä yhdistävät runollisen kauneuden ja kielen sointuisuuden erinomaiseen pontevuuteen ja tarkkuuteen. Hänen kädestään on milt’ei joka vuosi lähtenyt joku Shakespearen näytelmä, ja melkoinen osa niistä onkin jo ilmestynyt suomalaisessa puvussa. Muista käännöksistä ovat mainittavat Wecksell’in ”Daniel Hjort” sekä Runeberg’in ”Hanna” ja ”Joulu-ilta”, niinkuin myös parannettu ”Vänrikki Stoolin tarinain” suomennos. Cajander’in omissa runoissa ilmaantuu syvä, todenperäinen tunteellisuus, ja useat niistä ovat suomalaisen lyriikan kauniimpia helmiä. Muutamat ovat mieltä kiinnittäviä ballaadeja, niinkuin Saaren impi, Vapautettu kuningatar, Kehrääjä-äiti, Runolaulaja, Scipio Africanus; toiset tuovat suorastaan ilmi sydämmen tunteita, niinkuin Aleksis Kiven haudalla, Toivoni, Kuva, Tähti, Viihdytystä. Leikillistä laatua on sievä runo Kärpänen; kauniin luonnonkuvauksen sisältää Salomaa. Usein isänmaallinen innostus saattaa häntä runoilemaan, varsinkin jonkun kansallisessa elämässä merkillisen tapauksen johdosta; niin ovat alkunsa saaneet Runo Suomalaisen alkeis-opiston vihkiäisissä ja Juhlaruno Suomalaisen teaatterin muistojuhlassa 1897.

Juhana Henrik Erkko (synt. Orimattilassa 1849) on tuotteliain suomenkielinen runoilija. Hänen laulujensa raikas luontevuus ja sointuva kieli hankkivat hänelle jo alusta alkaen monta ystävää. Vuonna 1881 Erkko kokosi ennen julkaisemansa runotuotteet kirjaan Valikoima runoelmia. Erinomaisen onnistuneita ovat tässä kokoelmassa ne idyllien tai mietelmien tapaiset pikkurunoelmat, jotka ovat yhteen liitetyt nimityksillä Paimenelta ja Kesäpoimintoja. Niiden vieno sulous ja virkeä luonnontunne muistuttaa Kantelettaren laulelmia. ”Valikoimassa” on myös ”pieni laulukihermä” Paimenet. Muista runoista ovat huomioon otettavia ”Hevospaimenet yömajalla”, ”Kamppiaiset”, ”Isällemme”, ”Kotoinen sydän” y. m. m. Sen jälkeen on ilmestynyt useita runovihkoja: Uusia runoelmia, Havaittuani, Kuplia ja Ajan varrelta sekä viimein Runoelmia ja ajatelmia, etevin tässä sarjassa. Näissä on Erkko yhä enemmän taipunut mietelyriikkaan, kannattaen vapaata ja ihanteellista katsantotapaa. Myöhemmistä runoista sopii erittäin mainita: ”Se kolmas”, ”Ihanteelleni”, ”Koululinna”, ”Nuorille”, ”Viirimme”, ”Rajamailla”, ”Kevätvirrat”, ”Montblanc”. Uskonnollisia aatteitaan hän on tuonut esiin runokokoelmassa ”Havaittuani”.

Erkon draamoissakin näkyy hänen etevä runoilijalahjansa. Paitsi muutamia nuoruuden teoksia, hän on kirjoittanut kolme näytelmää, joissa muodon ihanuus yhtyy tosi-runolliseen sisällykseen. Ensimmäinen niistä on syväaatteinen ”viisinäytöksinen runoelma” Tietäjä (1887); päähenkilönä on siinä profeetta Bileam ja traagillisena pohjana on vastariita uskonnollisen vakaumuksen ja kansallistunteen välillä. Toisiin molempiin runoilija sai aiheensa Kalevalasta. Niissä hän on käyttänyt vanhaa kansallista runomuotoa, draamaa varten vapaasti muodostettuna. Yleisön suosiota on erittäin saavuttanut draamallinen ”runo” Aino; siinä meitä tenhoo muinaisrunouden henki, jota runoilija on osannut säilyttää, samalla kuin on kehittänyt sen tarjoamaa ainetta, etenkin esittämällä Joukolan ja Väinölän heimoja eri sivistyskantojen edustajiksi. Samanlaista alkuperäisen aineen kehitystä osoittaa murhenäytelmä Kullervo, jossa tuohon vanhaan tarinaan on lisätty onnellisesti keksitty yleis-inhimillinen aihe, orjain pyrintö vapauteen. – Paitsi sitä on Erkon kynästä lähtenyt suorasanaisia kertomuksia, Kotoisia tarinoita, ja laajanpuolinen novelli, nimeltä Uskovainen.

Arvid Genetz (synt. Impilahdessa Itä-Karjalassa 1848, Suomalais-ugrilaisen kielitieteen professori yliopistossa), etevä kielentutkija, on toiminut runoudenkin alalla ja kirjailijanimellä Arvi Jännes, jota hän muutoinkin käyttää, julkaissut runokokoelman Muistoja ja toiveita (1889). Hän esittelee siinä miellyttäviä kuvia lähimmästä piiristänsä tahi lausuu voimallisesti ilmi kansallista intoaan ja rakkauttaan kotiseutuunsa Karjalaan. Yleisesti tunnettu on hänen mahtava laulunsa ”Herää, Suomi!” (jonka hänen nuorempi veljensä, Eemil Genetz, on säveltänyt). Muista runoista mainittakoon ”Väinölän lapset”, ”Hakkapeliitta”, ”Vaimolleni”, ”Päästökirja Oprille”, ”Poku”, ”Veljelleni” sekä käännöksiä Viron, Unkarin ja Mordvan kielestä. Erityistä huomiota ansaitsee hänen runoissansa ulkomuodon täydellisyys; hänellä onkin paljon ansioita runomuotojen selvittäjänä ja kehittäjänä. Niin on hän säännöillä vakauttanut kuusimittaisen runon käytännön Suomen kielellä ja sääntöjensä vahvistukseksi kääntänyt Runeberg’in ”Hirvenhiihtäjät”. ”Muistojen ja toiveiden” jälkeen on Genetz kirjoittanut muutamia muitakin runotuotteita.

Nuoremmista lyyrillisistä runoilijoista on enimmän tunnettu Kasimir Leino, oikealta nimeltään Lönnbohm (synt. Paltamossa 1866). Julkaistuansa paitsi muutamia runoja novellin Emmalan Elli ja kokoelman pienempiä kertomuksia, nimeltä Elämästä, toimitti hän runovihot Ristiaallokossa (1890), Väljemmillä vesillä ja Runoja. Hänellä on kieli rikasta ja muoto kaunis; nykyajan aatteet häntä viehättävät ja monessa runossa on isänmaallinen sisällys. Paraissa tavataan paljon tunteen voimaa ja runollista intoa. Etevimpiä ovat: ”Ristiaallokossa”, ”Kansan lapsi”, ”Myrskylintu”, ”Kummakos jos maamme kallis?” sekä kertovaiset runot ”Laulajatar”, ”Hääilta”, ”En jouda, en jouda!” ”Maisterikekkerit”, ”Kannel ja lyyry”. Huomattava on myös laajempi runoelma ”Elämän laulu”. – Kasimir Leino on paitsi sitä suomeksi kääntänyt Ibsen’in näytelmän Brand.

Lisäys. Tämän ajanjaksoa vanhempia lyyrillisiä runoilijoita ovat vielä seuraavat. Aleksanteri Rahkonen (synt. Viipurin pitäjässä 1841, † 1877) kokosi runoelmansa loppupuolella 1860-lukua kahteen pieneen vihkoon, nimeltä ”Sääskiä”, ja oli sen ohessa ahkera suomentaja ja kansantajuinen kirjailija. Runomittaiset käännökset, varsinkin leikillistä laatua, onnistuivat häneltä hyvin. Hänen pikkurunoelmistaan ovat parhaita ”Imatralla” ja ”Nykyinen Suomi”. – Seuraavalta vuosikymmeneltä, 1870-luvulta, on runovihko ”Sepitelmiä”, jonka tekijä on Olli Wuorinen eli Berg. Useat hänen reippaista runoistaan pysyvät epäilemättä kauan nuorison mielessä, niinkuin ”Lumisilla ollessa” ja ”Luistinretki”. – Nuorisoa varten runoili vähää myöhemmin myös rouva Minna Krohn (o. s. Lindroos, tunnetun kirjailijan Julius Krohn’in jälkimäinen puoliso) kirjasessa ”Pääskysen liverryksiä” (”Lasisilmät” y. m.). Samaan aikaan toimitti Kaarlo Kramsu (synt. Oulussa 1855, † 1895) molemmat runokokoelmansa, joista jälkimäinen ilmestyi 1887. Hän oli lahjakas kirjailija ja on etupäässä huomattava kertovaisten runojensa vuoksi, joissa hauskalla huumorilla käsittelee historiallisia tapahtumia; semmoisia ovat ”Hannu Krankka”, ”Jaakkima Berends”, ”Taneli Luukkonen”; muistamista ansaitsevat myös Nuijasotaa koskevat runot ”Ilkka” ja ”Santavuoren tappelu”. Kramsun puhtaasti lyyrillisissä runoissa vallitsee sitä vastoin enimmiten synkkä ja toivoton katsantotapa. – Puheena olevaan aikaan kuuluvat vielä nuorena pois mennyt runoilijatar Iisa Asp († 1872) ja Uno von Schrove († 1886), jotka ovat kirjoittaneet sieviä runoja, vaikk’ei niitä ole erikseen painettu. Runovihkoja julkaisivat paitsi sitä 1880-luvun loppupuolella Jooseppi Mustakallio ja Leimu (Kustavi Grotenfelt) y. m.

Uusi realismi ei ollut erittäin edullinen lyyrilliselle runoudelle; mutta kun ihanteellisempi suunta viime aikoina taas rupesi voitolle pääsemään, syntyi lyriikankin alalla virkeä elämä. – Niistä nuorista runoilijoista, jotka vuoden 1890 jälkeen ovat julkaisseet ensimmäiset runokokoelmansa, ottakaamme huomioon seuraavat.