Kalevalan laulut ovat elävää, kansan suussa alinomaa muodostuvaa luonnonrunoutta. Sentähden niitä on lukemattomia toisintoja, ja nykyisempinäkin aikoina ne ovat yhä kehittyneet muotonsa ja sisällyksensä puolesta. Mutta perustukseltaan ja pääluonteeltaan ne ovat vanhimman muinais-ajan tuotteita. Niitä lauletaan osittain hajanaisina runoina, osittain runojaksoina, jotka laulajainkin suussa jo ovat ruvenneet yhteen sulaumaan. Sellaisia runojaksoja ovat esm. Sampo-laulut, kosiorunot y. m. – Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on viime aikoina ruvennut runsaista runokokoelmistaan julkaisemaan Kalevalan toisintoja, semmoisina kuin ne kansan suusta on keräilty, niinkuin myös painetun Kalevalan valmistuksena olleita ”esitöitä”.

Lisäys 3. Kalevalan henkilöin luonteet. Kalevalan päähenkilöitä on kolme: Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, joista kuitenkin ”vaka, vanha” Väinämöinen on runoelman varsinainen pääsankari. Ylempänä jo mainittiin, että hänen hyvät työnsä Suomen kansaa kohtaan sopii pitää Kalevalan yhdistäväisenä siteenä, sen päätoimintana. Hän se aina ilmaantuu parhaana miehenä, jos viisautta ja runotaitoa tarvitaan taikka jos miehuutta kysytään; mutta hänen syvä viisautensa ja mahtava laulutaitonsa pysyvät kuitenkin aina hänen päävoimanansa. Hänen luonteessaan näkyy selvä kehittyminen; hänen henkinen etevyytensä ilmaantuu suurimpana Kalevalan loppupuolella. Väinämöisessä on Suomen runotar koettanut kuvata suomalaisen luonteen parhaat ominaisuudet, älykkään miettiväisyyden, vakavan lujuuden ja runollisen hellätuntoisuuden. Toisinaan vanhan Väinämöisen heikompiakin puolia leikillisesti esitellään. Ilmarinen Väinämöisen rinnalla esiintyy käytännöllisen toimen miehenä. Hän, tuo ihmeellinen seppä, on osoittanut taitoaan kalkutellessansa taivaan kantta ja takoo Sammon, ikuisen onnen tuojan. Hän se myös puoleensa taivuttaa ihanan Pohjan neidon. Mutta, liikkuessaan elämän käytännöllisissä toimissa, ei Ilmarinen täysin tajua sen aatteellista ja runollista puolta; hän on hyvänsävyinen ja yksivakainen, mutta samalla herkkäuskoinen, jopa toisinaan yksinkertainenkin; miehuullisen kunnon ohessa ilmaantuu hänessä pelkurimaisuuttakin. Ihan omituista luonnetta on Lemminkäinen, ”Suomen runottaren lempilapsi”, tuo seikkailuksia halajava sankari, impien ihastuttaja, huoleton ja huikentelevainen, jossa kuitenkin rakkaus äitiä kohtaan todistaa tunnon vakavuutta. Synkän ylevänä kohoaa näiden kolmen pääsankarin rinnalla Kullervo, orjuudessa kostajaksi kasvanut, joka sortuu omiin intohimoihinsa ja tuohon kolkkoon kostajan tehtävään. Yhtä ihmeteltäviä ovat Kalevalan esiin-asettamat naisluonteetkin: kaino, hentotuntoinen Aino, joka tahdottomana musertuu kovan kohtalonsa alle, – maan mainio Pohjolan neito, hempeä ja oikullinen kotonansa, sulollansa kaikkia viehättävä, mutta säälimätön emäntä Kullervo orjaa kohtaan, – Lemminkäisen hellä, uskollinen äiti, puhtain äidinrakkauden kuva, jota runous ikinä on esittänyt, – Louhi, Pohjolan ilkeä emäntä, Kalevalaisten luonnollinen vihollinen, jota kuitenkin kuvaillaan lempeäksi äidiksi, j. n. e. – Yleensä Suomen muinaisessa kertomarunoudessa luonteet kuvataan, tarkasti kaikkine omituisuuksineen. Huomattava on erittäinkin se leikillinen tapa, jolla niitä esitetään; tämä ilmaantuu varsinkin Lemminkäisen kuvailussa, mutta myöskin Väinämöisessä, Ilmarisessa y. m.

Lisäys 4. Heimokansamme Virolaisten eepilliset runot järjesti toht. Fr. B. Kreutztvald († 1882) kertomarunoelmaksi, jonka nimi on Kalevipoeg (s. o. Kalevan poika). Se ilmestyi vuonna 1862 ja sisältää kaksikymmentä laulua.

[§ 8. Lyyrillinen runous. Kanteletar.]

Suomen kansalla on runsaat lyyrillisen runouden varat, joista suurin osa on koottu Elias Lönnrotin toimittamaan Kantelettareen. Se ilmestyi 1840; vuonna 1887 tuli uusi laitos, jonka kolmannen osan eli ”kirjan” Lönnrot elämänsä lopulla oli uudestaan muodostanut. Kantelettaren runot ovat osittain puhdasta, yksityis-ihmisen tunteita kuvailevaa laulurunoutta, osittain kertovaista lyriikkaa. Eri runot ovat eri aikoina syntyneet; muutamat saattavat olla muinaisrunouden vanhemmilta aikakausilta, niinkuin varmaankin ne, joissa kerrotaan myytillisiä, Kalevalan tarupiiriin kuuluvia tapauksia; toiset ovat nähtävästi vasta uudempina aikoina alkunsa saaneet. Mutta lyyrilliset kansanrunot, jos kaikkein uusimmat (joista puhutaan Kantelettaren alkulauseessa) luetaan pois, noudattavat yleensä suomalaisen muinaisrunouden alkuperäistä runomittaa ja esitystapaa.

Lisäys. Suomen kansanlyriikassa huomataan kaksi muodostusjaksoa: vanha lyriikka, joka on säilyttänyt muinais-ajan hengen ja runomuodon, ja uuden-aikuinen kansanlaulu, joka ulkonaisesti mukailee nykyisempää taiderunoutta (vertaa § 31). Vanha lyriikka yhä vieläkin kasvaa uusia vesoja ja on, niinkuin jo ylempänä sanottiin, sekä puhtaasti lyyrillistä että kertovaista laatua. Kertovaisen lyriikan tuotteista useat sisältävät muinaistaruja; keskiaika toi näiden lisäksi uusia aineita, samalla kuin kertomistapakin osittain muuttui (vrt. § 13), ja vihdoin uudemmankin ajan tapaukset joutuivat kansanrunoudessa esitettäviksi (vrt. § 19, lis. 2). Paitsi sitä kertovaisissa runoissa käsitellään tavallisen elämän oloja, jotka eivät viittaa mihinkään erityiseen aikaan. Seuraavassa otetaan koko vanha lyriikka puheeksi, paitsi keskiajan legendat ja ballaadit sekä myöhempien aikojen historialliset runot (yleensä siis kaikki Kantelettaren ensimmäisen ja toisen osan laulut ja useat kolmannen osan kertovaisista runoista, Lönnrot’in ”virsilauluista”). Runomitta on sama kuin Kalevalassakin; poikkeuksena on vaan joku harva, luultavasti myöhemmistä vaikutuksista vapaammin muodostunut laulu, niinkuin ”Hyvä ilta lintuseni” (Kant. I, 122) ja ”Lunastettava neiti” (Kant. v. 1. III, 27; u. I. 30). – Lyyrillinen runous on ylimalkain säilynyt samoilla seuduilla kuin eepillinenkin.

Varsinaiset laulurunot ilmaisevat kaikki ne vaihtelevat tunteet, jotka alkuperäisissä oloissa liikkuvat ihmisen povessa, ja ovat laulajan eri tilaa myöten monta eri laatua; muutamat kuvailevat kaikille yhteisiä elämän iloja ja murheita, muutamat ovat erittäin miesten tai naisten, poikien tai tyttöjen laulettavia; onpa niitä vielä paimenlauluja, lasten runoja ja häälauluja. Sitä tunteiden hellyyttä ja hienoutta, jota nämä laulut tuovat ilmi, ei voi kylläksi ihmetellä. – Kaikkien maitten lyyrillisessä kansanrunoudessa kajahtelee joku surumielinen sävel; kummako siis, että korpien keskellä asuskelevan Suomen kansan lauluihin yksinäisyyden ja kaipauksen tunne on vuodattanut vienon kaihomielisyyden? Toisin kuin Kalevalan runoissa, jotka kertomarunouden tyynellä iloisuudella kirkastavat olevaisuutta, kuvataan Kantelettaren ensimmäisessä runossa kanteleen syntyä: ”soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu”. Hellästi lausutaan kotiansa kaipaavan tunteet runoissa ”Muinaiset ajat paremmat” ja ”Vierin maalle vierahalle” (I, 32, 33). Monessa laulussa turvaton tai murheellinen puhuu huolistansa (esm. ”Korpi kurjalla kotina” I, 36, ”Parempi syntymättä” I, 46, ”Elkää sanoko huolettomaksi” I, 52, ”Monihuolinen” I, 53, ”Usiahuolinen” I, 54, ”Ei sula syän suruinen” I, 60, ”Pimeä isoton pirtti” I, 62, y. m.) – Erehtyypä kuitenkin suuresti, jos luulee, ett’ei Suomen kansanrunous viritä iloisempiakin säveleitä; sillä leikillisiäkin runoja on enemmän, kuin mitä tavallisesti ajatellaan. Sellaisia ovat esm. ”Ohoh kullaista kotia!” I, 75, ”Tanssin kulku” I, 175, ”Hämehen kävijä” ja ”Kuulin kummat kuusialta” I, 183 ja 184, samoin myös lasten laulut ja useat tyttöjen lauluista, niinkuin ”Korpikotinen” II, 67 y. m. Tyyntä iloisuutta vienon hellätuntoisuuden rinnalla huokuvat useat lemmenlaulut, niinkuin ”Armahan kulku” I, 174. – Suomalaisen kansanrunouden huomattavimpia ominaisuuksia on se virkeä luonnontunto, joka kaikkialla ilmaantuu. Luontoa pidetään ystävänä, armaana toverina, jolle uskotaan kaikki tunteet ja huolet. Murheissaan paimen laulaa (I, 175 ”Enkö mi näki toivoisi?”):

Tule tänne, pieni lintu,
Lennä tänne, lintu rukka,
Haastele halusi mulle,
Ikäväsi ilmottele;
Mie sanon sinulle jällen,
Haastan mielihaikiani.
Sitte vaihamma vajoja,
Kahenkesken kaihojamme.

Ja ”Huoliansa haasteleva” (I, 59) valittaa, ett’ei ole ketään, jolle voisi murheensa ilmoittaa, jotta ne salassa pysyisivät, vaan lausuu viimein:

Menen metsähän mäelle,
Puhelen Jumalan puille,
Haastan haavan lehtyisille,
Pakajan pajun vesoille;
Ne ei kerro kellenkänä,
Kuihkaele kullenkana.