Puheena olevain runoin ikää ei voi tarkkaan määrätä; muutamat ovat epäilemättä sangen vanhoja, koska niissä on myytillisiäkin aineita, esm. metsämiesten laulut (katso ”miesten lauluja” Kantelettaren II osassa, 329–354). Toiset ovat ihan varmaan nykyisempinä aikoina syntyneet, niinkuin ”Vangittu pannu” I, 108, joka nähtävästi on Kustaa III:n päiviltä.
Kertovaiset runot löytyvät melkein kaikki Kantelettaren III:nessa kirjassa; ainoastaan muutamat harvat ovat I:sessä osassa (esm. tuo pilkallinen eläinsatu ”Lintuin keräjät” I, 91, samanlaatuinen ”Revon valitus” I, 92, tarun-omainen ”Ensimmäinen rautio” I, 94 sekä opetusrunon tapainen ”Väinämöisen sanoja” I, 90 y. m.). Karttuneiden runovarojen avulla on Lönnrot kokonaan uudistanut Kantelettaren III:nnen kirjan. Sen myöhemmässä laitoksessa ilmaantuvat osittain samat kertovaiset runot kuin vanhemmassakin, vaikka uusien toisintojen mukaan muodostettuina; mutta näiden lisäksi on tullut koko joukko uusia, ennen tuntemattomia. Runot ovat tässä laitoksessa yleensä laajempia, esitystavaltaan eepillisempiä, kuin vanhassa, jossa ne esiintyvät suppeammassa muodossa.
Kertovaisen lyriikan tuotteista moni liittyy Kalevalan kertomuksiin. Sellainen on esm. ”Suomettaren kosijat” (vanha laitos III, I) eli ”Suomettaren synty ja kosijat” (uusi 1. III, 6), jossa kuvataan, miten Kuu, Päivä ja Pohjantähti pyytävät kaunista Suometar neitoa puolisokseen ja tämä suostuu menemään viimeksi-mainitulle; se on sama taru, joka Kalevalassa, toisin muodostuneena, on sovitettu Kyllikkiin. Muistoja Lemminkäis-runoista sisältää ”Neiden rosvo Ikutiera”, u. 19, vaikka immen ryöstäjälle vanhassa laitoksessa on pantu Kullervon nimi (v. 22). Aino-runojen sisällys ilmaantuu niin-ikään, milloin missäkin muodossa, monessa Kantelettaren runossa; esimerkkinä mainittakoon ”Katri ja Riion poika”, u. 68, ”Merenkylpejä neiti”, u. 86, 87, ja ”Katri paimenessa”, u. 88. Soma ja leikillinen muodostus näistä on ”Helka paimenessa”, v. 37 ja u. 89. Toisen kanteleen syntyä ja Väinämöisen laulua muistuttaa ”Oinonsarvinen kantele”, u. 8. Kullervo-tarinan aineksia tavataan monessa runossa. Sen muodostuksia on esm. ”Kiikan lapset”, v. 18, lyhyen, draamallisen esitystapansa puolesta keskiajan ballaadin luontoinen; uudessa laitoksessa se on laajentunut ja saanut eepillisemmän muodon (”Kiian lapset”, 45). Samaan tarinapiiriin kuuluvat ”Tuiretuisen lapset”, v. 19, ja ”Kullervon sotaan lähtö”, v. 30, y. m. m. Muutamat Kantelettaren runot koskevat myös kertomusta isosta tammesta tai muita Kalevalan aineita.
Mainittakoon vielä moniaita tarun-omaisia lauluja. ”Pääskyläinen”, u. 1, kertoilee, kuinka pääskysen munasta syntyi ihana neito, joka, monta kosijaa hylättyänsä, viimein joutui Nurmi-Tuomaan omaksi. Runossa ”Turo, kuun ja auringon pelastaja”, u. 2, esiintyy Turo niminen sankari, joka Hiiden kartanosta tuo takaisin päivän ja kuun ja asettaa ne ihmisille paistamaan. Auringon hän ensin sovitti kultalatva kuusosehen, oksille ylimmäisille, jolloin se loisti vain rikkahille, riemuisille; sitten hän siirsi sen oksille alimmaisille, jolloin se paistoi vaivaisille ja huoleisille; mutta lopullisesti hän pani sen ”oksille keskellä puuta” ja silloin päivä tasoin paistoi
|
Köyhille ja rikkahille, Se paistoi isällisille, Rikkahille, rakkahille, Ja paistoi isättömille, Köyhille, kerä’äjille. |
Tarullinen sisällys on myös runoissa ”Meren neito ja metsän sulho”, u. 5, ”Vesitieltä pilvihin ryövätty tyttö”, u. 18, ja ”Meren kosijat”, v. 38, u. 77.
Onpa Kantelettaren kolmannessa osassa vielä toinenkin sarja kertovaisia runoelmia, jotka eivät sisällä myytillisiä aineksia, mutta kuitenkin koko esitystavaltaan ovat enemmän tai vähemmän eepillisiä, Kalevalan runojen kaltaisia. Niissäkin soipi monenlaisia jälkikaikuja tarun-omaisista runoista. Tätä laatua ovat esm. ”Hukkunut veli”, v. 43, ja ”Veljeänsä merirosvon veneestä etsivä tyttö”, u. 115, jotka nähtävästi ovat muodostuneet Aino-runojen myötävaikutuksella. Niinkuin näissäkin on sisaren rakkaus aineena somassa runossa ”Anno neitonen ja lintunen lehossa”, u. 129, y. m. m. Oman äidin hellyyttä ylistetään useassa kertoelmassa; mainittakoon ”Mattu emonsa kuoltua” ja ”Tyttö emonsa haudalla”, u. 105 ja 106. Muutamat runot ovat pilkallisia; toiset ovat viattoman leikillisiä, niinkuin esm. ”Neiti omenapuussa”, v. 52, u. 65, ”Neitten kivinen linna”, u. 67, ja ”Viisastunut”, v. 59 (= u. 128). Totisempaa laatua on ”Hiihtävä surma”, u. 136 (v. 60). Surma ei luule tekevänsä paljoa vahinkoa, jos tappaa miniän talosta; mutta pienet lapset jäävät emottomina surkastumaan.
[§ 9. Loitsurunous.]
Loitsiminen, jolla oli niin suuri merkitys esivanhempaimme elämässä, perustui siihen käsitykseen, että jokainen esine on ihmisen vallassa, niin pian kuin sen synty on tunnettu. Synnyt eli syntysanat sisälsivät siis syvän, salaisen viisauden, ja tämän viisauden nojalla saattoi tietäjä eli loitsija sanan voimalla luontoa hallita: poistaa kaikki pahat, muuttaa kappaleet toisiksi, laulaa uusia esiin, lyhyesti lausuen, saada mitä hyvänsä aikaan. Siitäpä se suuri arvo, jossa laulua ja itse laulajaa pidettiin. – Jo Kalevalaankin otettiin paljo loitsulukuja; mutta runsaan kokoelman ”Suomen kansan muinaisia loitsurunoja” toimitti Elias Lönnrot julkisuuteen vuonna 1880.