Suomalaisen sivistyksen ulkonainen muoto ja tunnusmerkki on tietysti suomen kieli. Minun ei tarvitse selittää, mikä suuri arvo kielellä on kunkin kansan elämässä, miten se on omituisen kansanhengen ilmaisija ja eri kansalaisryhmien yhdistäjä. Sen merkitys on nykyaikana jo kyllin tunnettu ja tunnustettu. Meillä jo alusta alkaen kansallisen sivistyksen aate kohdistui kieliharrastukseen; se piti kansalliset pyrinnöt koossa ja mitä erilaisimmat luonteet ja katsantotavat siinä yhtyivät. Muut asiat jäivät tulevaisuuden varaan; ensin oli saatava vankka, kaikille yhteinen pohja. Vasta myöhemmin nousi uusia kysymyksiä, jotka hajoittivat kansallismielisten rivit.
Kun ajattelemme entisiä aikoja, muistamme mielihyvällä niiden tuoretta ja vilpitöntä innostusta; mutta sittenkin meidän tyytyväisinä on tunnustaminen, että on suuresti edistytty. Leveä juopa meitä erottaa niistä päivistä, jolloin maalainen, jos Helsingissä kuuli kadulla sivistyneiden suomea puhelevan, hämmästyneenä kysyi: "mistä kaukaa herrat ovat, kun haastelevat suomea?" Iloksensa saa kävelijä nykyään pääkaupungin kaduilla kuulla hienonpuolistenkin ihmisten kansan kieltä puhuvan; varsinkin opiskelevassa nuorisossa on suomen kieli päässyt yhä suurempaan valtaan. Kodissa, koulussa, julkisissa toimissa on kansallinen kieli voittanut yhä enemmän alaa, puhumattakaan sen varttumisesta ja kaikinpuolisesta tarkistumisesta sekä suomalaisen kirjallisuuden nopeasta edistymisestä viimeksikuluneina vuosikymmeninä. Ja valtiollisen uudistuksen hetkenä, kun kansallis-elämän sulut äkkiä avautuivat, oli suomen kieli ikäänkuin yhdellä iskulla saavuttanut suuren voiton; noina pimeinä vuosina oli yhteisyyden tunne vähittäin juurtunut sivistyneihin ja suomen kielen asema kaikissa kansankerroksissa vahvistunut. Että myöhemmin taas on ilmaantunut taantumuksen oireita, ei muuta tätä tosiasiaa. — Lyhyesti sanoen, on paljon, mikä ilahuttaa ja herättää toiveita.
Mutta ei kansallinen kielemme kuitenkaan vielä ole kaikin puolin päässyt luonnolliseen asemaansa. Lainsäädäntötoimilla tuskin päästään lopulliseen päämäärään. Sitä enemmän jää yksityisten suoritettavaksi. Aukkoja on siellä täällä, jotka vaativat täyttämistä. Monessa suomenkielisessäkin elää vielä tuo vanha ennakkoluulo ruotsin kielen hienommuudesta; se on muka itseoikeutettu korkeampaan seuraelämään. Siihen vaikuttaa myös jonkinlainen jatkuvaisuuden laki, joka henkisessä maailmassa on yhtä voimallinen kuin luonnossakin. Ikävä kyllä, on paljonkin syytä siihen valitukseen, ettei vieläkään anneta kansalliselle kielellemme täyttä arvoa. Kodissa ja seuraelämässä, yliopiston opetuksessa, liikemaailmassa y.m. sitä monella tavalla syrjäytetään. Että nuoremman sukupolven huomio viime aikoina taas on kääntynyt tähän epäkohtaan ja voimallisesti vaatii sen korjaamista, on uudestaan elpyneen kansallis-innon merkki ja oikeuttaa hyviin toiveisiin.
Syvempi sivistysvirtaus on tätä nykyä epäilemättä suomalainen; sen huomaa esim. kirjallisuudesta ja suomenkielisen kansan edistyspyrinnöistä. Mutta pinnalla rehentelee ruotsalaisuus; ruotsalaista on kaikki, mikä helposti tulee näkyviin, etenkin mikä pistää muukalaisen silmään, ja niin saa vieras väärän kuvan kansallisista oloistamme. Kauppapaikoissa, höyrylaivoissa, ravintoloissa on ruotsin kieli herrana. Puoti- ja telefooni-neidit ovat itsepintaisia aineksia. Näiden olojen vaikutuksesta muukalaisten on niin perin vaikea ymmärtää, ettei täällä ole kahta kansallisuutta, vaan yksi ainoa kansa ja että suomen kieli jo on kohonnut sivistyskielen arvoon.
Eheään kansalliseen sivistykseen päästään vasta silloin, kun kansallistunne juurtuu yhteiskunnan jäsenten sisimpään olemukseen, niin että se luonnon voimalla hallitsee koko elämää. Mutta kaikissa sivistystoimissa täytyy ihmisen kuitenkin itsetajuisesti toteuttaa tunteensa vaatimukset, ja niin tässäkin. Kun Suomen sivistyneet tai ainakin se osa heistä, joka tietää ja tuntee edustavansa kansan suurta enemmistöä, täysin itsetietoisesti ja syvimmän tunteensa pakoituksesta koroittaa suomen kielen pääkieleksensä, silloin suomen kielen asia on lopullisesti selvitetty. Sekin on silloin oleva muuttuneiden olojen merkkinä, että muukalaiset täällä eivät enää ruotsalaistu, niinkuin tähän asti on tapahtunut, vaan suomalaistuvat.
Mutta suomalaista sivistystä ei muodosta ainoastaan suomen kieli, vaan myös suomen mieli.
Meidän tulee erityisenä kansakuntana toimia muiden kansojen rinnalla. Sentähden meillä sivistyksen pohjana pitää olla oma kieli ja oma katsantotapa; muuten emme voi tuoda uusia aiheita ihmiskunnan yleiseen kehitykseen. Suomalainen sivistys ei ole ainoastaan suomenkielinen sivistys, vaan sivistys, joka ilmaisee Suomen kansan varsinaisen elämänkatsomuksen, eli toisin sanoen, elämänkatsomuksen, joka sisältää kaikki, millä Suomen kansa on voinut tai vast'edes voipi kartuttaa ihmiskunnan yhteistä sivistystä. Kullakin kansalla on oikeus elää omaa kansallista elämäänsä; mutta ehtona on, että se omistaa yleis-inhimillisen sivistyksen sekä muodostaa ja rikastuttaa sitä oman luonteensa mukaan.
Tästä huomataan — mikä muuten jo itsestäänkin on selvää —, että suomalais-kansallisen sivistyksen sisältönä ei voi olla yleis-ihmisyydestä erillään oleva, kotiolojen ahtaisiin kehyksiin supistuva käsityspiiri eikä toiselta puolen suomenkieliseen verhoon puettu kosmopoliitinen hengenviljelys, vaan isänmaallinen ja yleis-inhimillinen puoli ovat välttämättömästi sulatettavat yhteen.
Minun mielestäni suomalaisen sivistyksen pääluonteen perustaa kolme asiaa: 1) sen kansan-omainen tiedollinen sisällys; 2) yhteiskunnallisten ja yleensä siveellisten käsitteiden yhtäpitäväisyys meillä kehittyneen oikeus- ja siveellisyystajunnan kanssa ja 3) paraat yleis-inhimillisen sivistyksen aatteet, sovitettuina meille ominaiseen maailmankatsomukseen.
Ensiksi siis: kansallisen kultuurin hyväksi tulee käyttää kaikki tarjona olevat kotimaiset sivistys-aineet. Sivistyneen kansalaisen tietovarastoon kuuluu välttämättömästi oman maan ja kansan sekä entisen että nykyisen elämän tunteminen. Kuinka tärkeät tässä suhteessa ovat Suomen historia ja maantiede sekä selvä käsitys meidän maan valtiollis-yhteiskunnallisista oloista, siihen tuskin tarvitsee viitata. Sen lisäksi perehtyköön jokainen sivistynyt jo nuoruudesta asti suomalaiseen kansanrunouteen, ennen kaikkea Kalevalan ihmemaailmaan, ja uudemman suomalaisen kirjallisuuden huomattavimpiin teoksiin, niinkuin myös niihin kotimaan ruotsalaisiin runoilijoihin, joilla on isänmaallinen merkitys. Kaikista näistä tietoaarteista lähtee virkistävä henki, joka elähyttää tunteita ja josta muodostuu tosi-kansallinen ajatuspiiri. Selvää on, etten tarkoita tietoja semmoisinaan, vaan niiden tuottamaa elävää harrastusta ja lämmintä osan-ottoa oman kansan henkiseen kehitykseen. Omakielisen kirjallisuuden ja kansallisten edistyspyrintöjen innokas tukeminen on jokaisen suomalaisen kunnia. Muistettakoon myös kotimaista taidetta, joka viime aikoina on noussut yhä kauniimpaan kukoistukseen. Sekin luo kansalaissivistykselle uutta sisällystä.