Mieltymyksellä ja hellyydellä siis muinais-aikojen runotar katselee naisen oloa. Mutta yhteiskunnan kehittyessä useinkin muuttuu asianlaita. Sen näemme kreikkalaisissa. Vapaan kansalaisen julkinen toiminta koko kansan silmien edessä oli historiallisena aikakautena kreikkalaisen mielestä monta vertaa tähdellisempi kuin yksityisen hiljainen työ kodin piirissä tai jollakin muulla, vähemmän huomatulla toimialalla. Sentähden naisen merkitys helleenien hengenviljelyksessä jäi verraten vähäiseksi. Mutta väärin arvostelisimme kreikkalaista naisihannetta, ellemme sen ohessa ottaisi lukuun niitä jalon-ihania kuvia, joita tapaamme esim. Sofokleen tragedioissa ja jotka nostavat naisen paljoa korkeammalle, kuin mihin hänen yhteiskunnallinen asemansa näyttää antavan aihetta. Antigone on "jumalien vankkojen, kirjoittamattomien lakien" pelkäämätön puolustaja tyrannin mielivaltaisia säännöksiä vastaan, ja Elektra, Agamemnonin tytär, johtaa järkähtämättömällä ankaruudella kostontyötä äitiänsä kohtaan. Molemmat osoittavat miehuullista lujuutta, jälkimmäinen enemmänkin, kuin mitä nykyaikainen tunne voi oikeaksi myöntää; mutta Antigonessa samalla ilmaantuu naisellista lempeyttä. Sulasta sisarenrakkaudesta hän vastoin valtiaan käskyä vihkii kaatuneen veljensä ruumiin Tuonelan omaksi, ja itse hän sanoo:
En vihaamaan ma luotu oo, vaan lempimään.[74]
Ja yhtä jalona, uhrauvaisena hän uskollisesti johtaa sokeata isäänsä, kunnes tämä Eumenidien pyhässä lehdossa saavuttaa ikuisen rauhan. Euripidestä, joka Sofokleen jälkeen hallitsi Athenan näyttämöä ja tavallansa on kreikkalaisen draaman realisti, pidettiin leppymättömänä naisten vihaajana; näytelmissään hän tarkoin piirtein esittelee heidänkin sielun-elämäänsä, vaan pysyy pääasiallisesti luontaisten tunteiden ja intohimojen kuvailemisessa, korkeampiin kohoamatta. Mutta Sofokleen äskenmainitut jalot henkilöt silmiemme edessä ja muistaen niitä helleeniläisiä naisia, jotka — niinkuin Sapfo, Korinna, Diotima, — saavuttivat maineen runouden tai filosofian alalla, ymmärrämme mahdolliseksi, että Platon, naiskysymyksen ensimmäinen virittäjä, ideaali-valtiossaan vaati naiselle samaa kasvatusta ja toimialaa kuin miehelle, vaikka ylen haaveksivalla tavalla, panemalla perhe-elämän alttiiksi.
Roomalaisten kesken oli perheen-emännän tila arvokkaampi kuin Kreikassa; mutta heidän runoutensa, ollen kreikkalaisen mukaelmana, ei aseta mitään uutta nais-ihannetta silmiemme eteen. Muistakaamme kuitenkin, kuinka yleviä naiskuvia Rooman historia meille esittelee: Coriolanon äiti, Cornelia, Julia Mamaea y.m. Sanalla sanoen, roomalainen nais-ideaali on toinen kuin kreikkalainen: ei hehkuvatunteinen Sapfo, ei viisas Diotima eikä sulopuheinen Aspasia, vaan perhettänsä hallitseva, talon arvoa kannattava, uskollinen puoliso ja äiti. Kun roomalainen kirjallisuus rupesi itsenäisesti kehkiämään ja uusia kirjallisia kysymyksiä keskusteltiin ylimysten saleissa, niin naisetkin tehokkaasti ottivat osaa näihin isänmaallisiin pyrintöihin. Mutta Rooman kirjallisuuden loistoaikana, kun pintapuolinen nautinnonhimo oli voitolle päässyt, ylistettiin naista vaan lemmenlauluissa ja lemmentarinoissa ja Horation Lydiat ja Glycerat edustavat häntä runoudessa.
Lemmenlauluihin viitattuani sopii tässä erittäin puhua lyyrillisestä runoudesta. Tietty on, että rakkauden ilot ja tuskat ovat sen otollisimpia aineita ja että lemmityn kuva siinä vaihtelee monella tavalla eri tiloja myöten. Mutta koska rakkaus on ihmisluonnon alkuperäisimpiä tunteita, niin muutamat piirteet kaikkina aikoina pysyvät muuttumattomina; rakastetun naisen kauneus ja sulous, hänen lempeytensä ja miellyttävä olentonsa vireyttävät aina runoilijan intoa, saattaen häntä ylistämään sydämmensä valittua. Ajan luonne antaa kuitenkin runoille erityisen värityksen. Vanhempina aikoina lempi ilmaantuu aistillisempana, sitten rakkauden henkinen puoli pääsee yhä suurempaan valtaan. Lisääpä kukin aikakausi vielä koko joukon omituisia piirteitä, milloin realistista, milloin ideaalista laatua. Yliaistillisella ihailulla ja haaveksimisella Petrarca laulaa Laurastansa; uudemman ajan alkupuolella, teeskenneltyjen paimen-idyllien kukoistaessa, kuultaa kaikkialla läpi suloisen Arkadian mielikuva, jossa ihmisellä ei ole muuta huolta kuin lemmen tuottama kaiho, ja kun korkeammat aatteet, syvemmät henkiset virtaukset hallitsevat aikakautta, silloin niidenkin vaikutukset huomataan lyyrillisen runouden naisihanteissa.
Mutta palatkaamme aikakausien tarkastamiseen. Antiikisen maailman raunioille rakentui uusi maailma, uuden katsantotavan nojalle. Kristin-usko julisti kaikki ihmiset tasa-arvoisiksi Jumalan edessä, ja tämä koski tietysti yhtä hyvin eri sukupuolia kuin muitakin suhteita. Tosin tasa-arvon aate ei heti ottanut orastaaksensa. Päinvastoin näyttää jonkunlainen taantuminenkin tapahtuneen. Kirkko-isät puhuvat usein kovinkin halveksivaisesti naisesta. Mutta naisen tunteellisessa sydämmessä tapasi uusi oppi hedelmällisen maan-alan, johon se pian juurtui, ja martyyrein joukossa oli yhtä paljon naisia kuin miehiäkin. Kristin-uskon ensi ajoilta ovat legendain pyhät immet, nöyrän jumalisuuden ja hurskauden esikuvat. Keskiajan uskonto pystytti itselleen Neitsyt Maariassa erityisen nais-ihanteenkin, joka sittemmin maalaustaiteessa, kuudennentoista vuosisadan madonnan-kuvissa, sai ihanimman kirkastuksensa. Ritarisuuden aikakautena sydämmen valtiattarelle osoitettava säädyllinen kohteliaisuus, Neitsyt Maariaa palveltaessa, sulautui yhteen uskonnollisen innostuksen kanssa, niinkuin toiselta puolen Jumalan emolle tuleva kunnioitus loi pyhän loisteen lauluin ja miekoin ylisteltäviin rouviin ja neitosiin. Tämä se antaakin romantiselle nais-ihanteelle omituisen värin, joka kirjallisuudessa näytäikse vielä hyvinkin laajalti ulkopuolella keskiajan runoutta. Nainen on yli-inhimillinen olento, muita tämän matoisen maailman lapsia paljoa ylevämpi ja puhtaampi, ja on sentähden pidettävä erillään kaikesta halvempain olojen tahrauksesta. Hän siis ei ollut kohonnut miehen vertaiseksi, vaan paljoa korkeammalle, jopa niinkin korkealle, että kadotti vakavan jalansijan maan päällä. Sillä hänen yhteiskunnallinen tilansa ei suinkaan vastannut hänen asemaansa mielikuvituksen piirissä. Keskiajan nais-ideaaleja ei ole ainoastaan ruhtinaallinen Ginevra, joka komeana hallitsijattarena loistaa Arthurin hovissa, vaan myöskin nöyrä Griseldis, joka tuhansissa koettelemuksissa todistaa kuuliaisuuttaan miestänsä kohtaan.
Mutta nainen vähittäin valloittaa luonnollisen asemansa maan päällä. Yhä enemmän tunnustetaan hänen arvoansa ja yhdenvertaisuuttansa miehen rinnalla. Huomattava on kuitenkin erotus Euroopan eteläisten ja pohjoisten kansojen välillä. Etelässä pysyivät naiset vanhan perityn tavan mukaan paljoa kauemmin erillään yhteis-elämästä kuin pohjoisessa. Ei siitä liene pitkää aikaa, kun ylhäisempäin säätyjen nuoret tytöt Espanjassa ja Italiassa, seura-elämään osaaottamatta, viettivät aikaansa vaan omissa huoneissaan, vieraitten silmiltä pois suljettuina. Tämä naisen tila usein kyllä antaa aihetta espanjalaisissa draamoissa, esim. Calderonin huvinäytelmissä, esitettyihin kohtiin ja vaikuttimiin. Siitä se luulevaisuus, jolla veljet, holhojat ja puolisot vartioitsevat suojeltaviansa; siitä myöskin se salaisuuden verho, joka tavallisesti peittää rakkaussuhteita. Naisen itsenäisyyttä ei pidetä missään arvossa; se sovinnainen kunnian-käsite, joka on valtavimpia voimia espanjalaisessa draamassa, tekee hänen maineensa suojelijan omaksi, olkoonpa tämä isä, veli tai aviomies, ja vaatii naista viattomanakin sortumaan, jos se maailman silmissä on tahraantunut. Niin tapahtuu esim. Calderonin näytelmässä "Kunniansa parantaja". Usein nuori neito, suuttuneena siihen vankeuteen, jossa häntä pidetään, rakastajansa avulla pettää vartiansa valppautta. Ja lukemattomista novelleista ja näytelmistä tunnetaan tuo vanha juttu, että vilkastunteinen nuorukainen vilahdukselta näkee kauniin immen seisovan korkealla balkongilla tai rukoilevan hiljaisessa, puolihämärässä kirkossa, ja etelämaan lasten tavallisella kiihkeydellä syntyy tulinen rakkaus hänen povessaan; salaisella kirjeellä tai suloisella yösoitannolla hän saattaa tunteensa neitosen tietoon, ja pian immessä leimahtaa ilmi yhtäläinen lemmen liekki; monet vastukset heitä kohtaavat, mutta vihdoin rakkaus voittaa tai kuolema heidät yhdistää. Tietty on, että nais-ideaali tähän mukaantuu: ensi silmäykseltä hurmaava aistillinen kauneus ja tulinen, koko sielun valtaava, enemmän omaan mielikuvitukseen kuin rakastetun tuntemiseen perustuva rakkauden into, jonka lisäksi tulee erinomaisen siveyden maine ja muutamia muita, vähemmän olennaisia ominaisuuksia. Kansalliset omituisuudet tulevat tässä kuitenkin näkyviin: espanjalaisissa suurempi oman arvon tunto sekä juurtuneen tavan ja kunnian-käsitteen jumaloiminen, italialaisissa hehkuvampi tunteellisuus ja vapaampi antautuminen mielenliikutusten valtaan.
Ranskalaisessakin runoudessa nähdään vielä paljon tämän käsityskannan jälkiä. Mutta ensimmäinen, joka siellä komedian aseilla puolustaa naisen itsenäisyyttä, on Molière. Kahdessa näytelmässä, "L'école des maris" ja "L'école des femmes", hän osoittaa, miten miehen epäluulo ja ankaruus holhottavaa tyttöä kohtaan kasvattaa häntä teeskenteleväksi ja juonikkaaksi, teroittaen naisen luontaista sukkeluutta, jota mies ei kykene vastustamaan, kun sitä vastoin suurempi vapaus naisessakin kehittää kaikki ihmisluonnon jalommat puolet. Samalla kuin nämä Molière'n näytelmät jo ilmoittavat melkoista edistymistä, niiden pääaate kuitenkin selvästi näyttää, mitä epäkohtia vastaan silloin oli taisteleminen.
Että romanilaisten kansojen kirjallisuudessa vielä uuden ajan alkupuolellakin naisluonteen paraat ominaisuudet niin vähän pääsevät ilmaantumaan, siihen saattavat olla syynä antiikiselta maailmalta perityt tavat, jotka pitivät naista holhonalaisena yksin perhe-elämänkin piirissä, ja mitä Espanjaan erittäin tulee, myöskin arabialaisen kultuurin vaikutus. Mutta oudostuttaapa sentään, että, kumminkin runouden alalla näyttää tapahtuneen jonkunlainen taantuminen, kun ei runotar enää esittele Antigonen tapaisia kuvia. Tämä on sitä oudompi, kun tiedetään uudennuksen aikakaudella Italiassa olleen monta hienosti sivistynyttä naista, jotka edustivat aikansa korkeinta hengenviljelystä.
Toisin on Pohjois-Euroopan kansoissa. Niiden muinaisrunoissakin, sekä germanien että suomalaisten, on naisella sangen etevä sija. Saksalaisten molemmissa kansallis-eepoksissa, Nibelungenliedissä ja Gudrunissa, on nainen päähenkilönä. Kriemhildin syvä, hiljainen rakkaus puolisoonsa, loistavaan Sigfried sankariin, muuttuu hänen petollisen murhansa jälkeen hurjaksi kostonhimoksi, joka hävittää koko burgundilaisheimon, ja lempeä Gudrun kestää kaikki vaivat ja koettelemukset vihollisten kolkolla rannikolla, kunnes hänelle koittaa vapauden päivä. Näiden naisten luonteet ovat erilaiset; mutta yhteinen piirre niissä on järkähtämätön lujuus ja luopumaton uskollisuus. Gudrun on hellätunteinen, kärsivällinen, alttiiksi antauvainen; armoa rukoillen koettaa hän pelastaa kiusaajansa Gerlinden, jonka raivokas Wate kuitenkin surmaa. Kriemhildissä sitä vastoin näemme muinaisgermanien rajun luonnon ja voimalliset intohimot, joita vielä suuremmassa määrässä kohtaamme Kriemhildin alkukuvassa, Eddan Gudrunissa. Samaa laatua on Nibelungenliedin Brunhild, joka kaksintaistelussa koettelee kosijainsa miehuullisuutta, — jälkikajastus muinais-uskonnon sota-immistä, Valkyrioista. Näin karkealuontoisena esiintyy muinaisgermanien nais-ihanne.