Ihmisen tarkoitus ei ole rajoitettu hänen omaan itseensä, vaan hänen on määrä elää yhteiskunnassa ja toimia muiden ihmisten rinnalla. Ulkopuolella yhteiskuntaa on ihmisen siveellisyys mahdoton, ja ainoastaan siinä hän voi tyydyttää henkensä korkeimmat vaatimukset. Kun edelläpäin on puhuttu ihmisestä semmoisenaan, on siis aina muistettava, että yksityishenkilön luonne ja kaikki hänen mielihalunsa, tunteensa ja tekonsa voivat tulla ilmi vaan yhteis-elämässä hänen suhteissaan kanssa-ihmisiin. Perhe on yhteis-elämän alku, ja siitä se, järjestyen monenlaisiin muotoihin, vihdoin valtioksi lavenee. Yhteiskunnassa tavataan monta elämänpiiriä, joilla itsekullakin on omat olonsa ja oma luonteensa. Näin tarjoutuu runoudelle runsaan runsaasti aiheita. Edellisessäkin luvussa on jo muutamia näistä tullut kosketelluksi; sillä yksityishenkilön kuvaus aina enemmän tai vähemmän kietoutuu yleisten olojen kuvaukseen. Niin-ikään on ennen huomautettu, kuinka runous, aluettansa laajentaen, on vetänyt rajojensa sisälle yhä useampia elämänpiirejä. Tällä alustalla liikkuu siveellisen elämän esittely.
Ennenkuin mennään edemmäksi, on mainittava ulkonaisten olojen kuvailu eli n.s. sivistysmuodot (kultuurimuodot). Eri kansakuntain ja aikakausien koko elämäntapa, semmoisena kuin se näytäikse asunnoissa, vaatteissa, aseissa, ulkonaisissa tavoissa j.n.e., on todenmukaisesti esilletuotava, niin että kuulija tai lukija paremmin saattaa asettautua kuvattaviin oloihin. Selvä on, että se etenkin kertovaisissa runouden lajeissa on tärkeätä, niinkuin varsinaisessa eepoksessa ja romaanissa; mutta niin on osittain draamassakin asian laita. Kysymykseen, missä määrässä pitää noudattaa kansatieteellistä ja historiallista tarkkuutta, on edempänä vastattava.
Ylempänä lausuttiin, että yksityisluonteen tarkempi kuvailu aina jollakin tavalla liittyy yhteis-elämän esittelemiseen. Mutta selvimpään valoon tulevat siveellisen elämän ilmaukset, kun ne esitetään yhteiskunnan yleisen tilan syynä ja seurauksena, eli toisin sanoen, kun yksilön ja yhteiskunnan vuorovaikutus otetaan selvitettäväksi. Ottakaamme Shakespearen päädraamat esimerkiksi. Niissä on jokaisessa keskuksena joku ihmisen vakavimmista pyrkimyksistä tai tärkeimmistä siveellisistä suhteista; milloin osoitetaan luvallisestakin alkujuuresta puhjenneen yksipuolisen kiihkon tai sokean intohimon laajalle leviävät turmiolliset vaikutukset; milloin hairaukset vaan paljastetaan ja niiden seuraukset tulevat estetyiksi. Aina nähdään avarampain olojen ympäröivän toimintaa. Niin on vallan- ja kunnianhimo pääaineena Macbethissa, rakkaus Romeo ja Juliassa, tehtävän ja mielenlaadun ristiriitaisuus ja siitä seuraava epäröiminen Hamletissa, perhesiteiden höltyminen ja siitä johtuva yhteiskunnan häviötila Kuningas Learissa, muodollisen oikeuden syrjäytyminen tosi-oikeuden edestä ("summum jus summa injuria") Venetian kauppiaassa, j.n.e. Yksityisen intohimojen ja yleis-olojen yhteenliittämistä helpottavat nuo Shakespearen voimalliset, omavaraiset ihmisluonteet, joiden ulkonainen toimivalta on melkein rajaton. Suurin piirtein voidaan kuvata vaikuttimet ja tekojen seuraukset. Erinomaiseksi eduksi onkin Shakespearen runoudelle, että hänen näytelmiensä pohjana on yleis-inhimilliset luonteenpiirteet, koko ihmiskunnalle yhteiset tunteet ja pyrkimykset, eikä vaan nuo satunnaisten olojen tuottamat mielentilat ja ristiriidat, joita nykyajan kirjailijat niin mielellään esittelevät. Tämäkin seikka on hänen teostensa ikuisen tuoreuden takeena.
Näin voipi yksityisluonteiden kuvailemiseen yhtyä yleisolojen esitys. Mutta kun puhutaan yhteiskunnallisten aineiden käyttämisestä runoudessa, tarkoitetaan oikeastaan semmoista sisältöä, joka koskee kirjoittajan oman ajan yleisiä kysymyksiä.
Yhteiskunnallinen kuvaelma kohdistuu siis nykyaikaan; menneitten aikojen yhteiskunnalliset olot joutuvat tietysti historian piiriin. Valtiolliset tapahtumat, kun ovat pääaineena kertoelmassa, ovat ylimalkain entisyyteen kuuluvia, siis historiallisia; ihan yksinäisenä poikkeuksena on pidettävä, jos nykyajan valtioseikat otetaan romaanin (tai jonkun muun kertoilevan teoksen) aiheeksi ja tunnetut nykyajan henkilöt tuodaan näkyviin, niinkuin "Georg Samarowin" romaaneissa. Mutta sellaisia ilmauksia tuskin tavattaneen kirjallisuuden historiassa, paitsi koomillis-satiirisella alalla, tahi jos nykyajan valtiolliset tapahtumat muodostavat kertomuksen taustan. Tavallansa niihin kuitenkin sopisi verrata Frynikhon näytelmiä "Foinikialaisnaisia" ja "Mileton valloitus" ja Aiskhylon "Persialaiset". "Mileton valloituksessa" runoilija tahtoi laskea athenalaisten sydämmelle liittolaiskaupungin onnettoman kohtalon, joka heidän syystään oli kukistunut; "Persialaisissa" Aiskhylos toi näyttämölle voitetun Xerxes kuninkaan, isänmaallisessa innostuksessa ylistäen jumalallista Nemesistä, joka oli kohdannut ylpeää valtiasta. Mutta erotus heti pistää silmään. "Persialaiset" oli osa näytelmäsarjasta, jossa helleenien lopullinen voitto esitettiin heidän ja barbaarien välillä kauan kestäneen taistelun viimeiseksi kohtaukseksi, ja "Mileton valloitus" oli tendensikappale, jonka oli määrä puhua athenalaisten omalletunnolle. Mutta mitä athenalaiset vastasivat tähän kehoitukseen? Athenan taitehikas kansa, joka suurimmalla mielenmaltilla alistui komedian ivallisten ruoskimisten alle, sakoitti runoilijaa, koska se ei tahtonut nähdä omia kärsimyksiänsä näyttämöllä esitettävän. Mikä vastakohta meidän aikamme yleisölle, joka hekkumoiden ihailee yhteiskunnan vammojen paljastamista!
Mutta palatkaamme yhteiskunnallisiin aineisiin. Väärän ja liiallisen tarkoittelevaisuuden puolelta suurin vaara uhkaa näiden aineitten runollista käyttelyä. Mutta se ei vähennä niiden sopivaisuutta; sillä oikein ja tarpeellistakin on, että yhteiskunnalliset olot otetaan runoudessa kuvattaviksi, kunhan vaan varotaan, ett'ei saarnaavainen opettavaisuus tai pessimistinen maailmankäsitys häiritse runollisuutta. Kuinka hedelmikäs tämä ala saattaa olla sekä romaani- että näytelmäkirjallisuudessa, osoittavat sellaiset arvokkaat teokset kuin Mrs Beecher-Stowen "Tuomas sedän tupa" (vaikka tendensi siinä on selvästi huomattava), G. Freytagin "Die Journalisten", Ibsenin "Yhteiskunnan tukeet" y.m.m.
Edellä-olevat mietteet tarkoittavat kertomarunoutta ja draamaa. Mutta tiettyä on, että lyyrillinenkin runous voipi ammentaa aineita yhteiskunnallisista pyrinnöistä ja taisteluista, vieläpä rohkeammalla kädellä kuin edelliset, koska tunteen ilmauksille yleensä täytyy aineeseenkin katsoen myöntää mitä suurinta vapautta; samoin nykyhetken valtiolliset asiat voivat lyriikalle tarjota otollisia aiheita. Läheisessä yhteydessä valtiollisten ja yhteiskunnallisten aineiden kanssa on isänmaanrakkauden ja kansallistunteen ilmituominen runoudessa. Tuskinpa tarvitsee mieleen johdattaa sitä isänmaallisten tunteiden runsautta, joka kansallisen herätyksen hetkinä tavallisesti valuu lyyrillisen runouden tuotteisiin. Onhan meilläkin "Maamme" laulu; onhan meillä "Suomen valta", "Savolaisen laulu", "Herää, Suomi", monta muuta mainitsematta. Että meidän lyriikka viime aikoina on ruvennut palajamaan tällaisiin aineisiin, on ilolla tervehdittävä ilmiö.
Mutta siirtykäämme historiallisiin aineisiin. Historia on vapaan tahdon varsinainen toimi-ala ja sen ilmaukset ovat runouden paraimpia aineita. Kahdella tavalla sopii historiaa käyttää runoudessa. Runoilija saattaa suorastaan valita kuvattavaksensa historiallisia tapauksia ja henkilöitä taikka laskea historialliset olot kertoelmansa pohjaksi, tehden niinmuodoin teoksestaan entis-aikaisen elämän ja ajatuslaadun kuvauksen.
Edellinen käyttämistapa perustuu siihen ihmishengen vaatimukseen, että historian johtavat aatteet ja niitä toteuttavat henkilöt runoudenkin kirkastamina ovat asetettavat silmiemme eteen. Jälkimmäistä menetystapaa oikeuttaa se seikka, että laaja historiallinen tausta antaa yksityis-elämänkin pienille tapauksille syvemmän merkityksen, koska sen riippuvaisuus maailman yleisestä menosta selvästi tulee näkyviin; silloin myöskin ilmenee, miten historiallisten aatteiden taistelu muodostuu ahtaammissakin piireissä, samalla kuin nähdään eri aikojen luonne. Molemmat esitystavat voivat tietysti tulla käytäntöön missä runouden lajissa hyvänsä; mutta historiallisten henkilöin ja heidän toimintansa kuvailua tavataan erittäinkin näytelmärunoudessa (esim. Shakespearen ja Schillerin mestariteoksissa), historiallisten tapain kuvausta olletikin nykyisemmässä romaani- ja novellikirjallisuudessa.
Yleensä historialliset aineet viime aikoina näyttävät joutuneen epäsuosioon. Tämän ilmiön syyksi voisi kenties arvata meidän aikamme luonnetta, joka mieluisemmin tarkastelee erityisseikkoja kuin yleisiä asioita; mutta luulisinpä sen pikemmin tulevan niistä väärin-ymmärretyistä vaatimuksista, joita nykyajan lukijat usein kyllä asettavat kuvauksen todellisuudelle. Ei siis liene liikaa, jos tässä otan punnitakseni, missä määrässä runoilijan on velvollisuus noudattaa historiallista totuutta tai lupa siitä vapautua.