sanoo Schiller kauniissa runoelmassaan "Die Götter Griechenlands".
Mutta tarumaailmasta puhuttaessa ei tarvitse ajatella ainoastaan vanhoja luonnon-uskontoja; jokainen uskonnonmuoto, vieläpä henkisimmätkin, luo ympärillensä tarupiirin: olentoja ja tapauksia, joiden havainnollisuus tehokkaammin vaikuttaa mielikuvitukseen ja tunteisiin kuin aatokset ankarassa alastomuudessaan. Niin syntyy paljon traditsiooneja; sellaisia ovat esim. vanhimman kristikunnan ja keskiajan pyhimystarut. Kauniimpia kristillisen fantasian muodostelmia ovat enkelit; näiden miellyttävien kuvien vastakohtana ovat käsitykset pahuuden ruhtinaasta ja hänen valtakunnastansa, jotka aikojen kuluessa ovat niin paljon turmiota tuottaneet ja, joita ainoastaan suuret nerot, niinkuin Dante ja Goethe, menestyksellä saattavat käyttää runolliseen tarkoitukseen. Osittain tällaiset mielikuvat ovat perintöä alkuperäisemmistä uskonnoista. Pakanuuden muistoja ovat tavallisesti ne tarunomaiset olennot, jotka myöhempäin aikain taika-usko tuottaa, niinkuin tontut ja keijukaiset sekä keskiaikaiset sylfit, undinat y.m. Näistä kaikista voi useasti muodostua kertoelmantapaisia kuvauksia; usein niillä myös saattaa olla ajatuksellinen tai eduskuvallinen merkitys.
Vanhoissa kansan-eepoksissa tarumaailma ilmaantuu alkuperäisessä tuoreudessaan. Toisinaan jumalisto itse on kertomuksen pääaineena; tavallisesti se, maailmankaikkion huippuna, ohjaa tapausten menoa. Tunnettu on, minkä elävyyden ja väririkkauden se antaa muinaisrunouden maailmankuvalle. Zeus, istuen Olympon kukkulalla punnitsemassa akhaialaisten ja troialaisten kohtaloa, — Athene, tarttuen Akhilleun ruskeihin hiuksiin pidättääksensä häntä taistelusta Agamemnonia vastaan, tai Afrodite, pelastaen Aineiaan uhkaavan kuoleman vaarasta, — Apollon, suuttuneena astuen alas Olympon kiireeltä ampuaksensa helkähtäviä nuoliansa kreikkalaisten leiriin, — nämä ovat selväpiirteisiä kuvia, jotka viehättävät meitä plastillisuudellaan. Muistettakoon myös noita hauskoja erityispiirteitä, joilla etenkin helleeniläisessä tarustossa kunkin jumalan luonnetta esitetään. Vähemmän plastillisia, mutta yhtä paljon kuvausvoimaa vireyttäviä ovat Suomen runottaren myytilliset kuvat; hänen mielessään elää, niinkuin kansamme taruston hieno-aistinen tarkastelija, Fritiof Perander vainaja kerran huomautti, jonkunlainen kaukomielisyys, haaveksivainen pyrkimys tosiolojen piiristä mielikuvituksen vapaihin yläilmoihin. Kalevalassa metsän ja veden jumalat, vaikka mielikuvituksen usvaan käärittyinä, tarjoovat meille miellyttävän ja monesti huumoria uhkuvan näytelmän. Suomalaisten jumalaisolentoin individisyys on vähemmän kehinnyt kuin kreikkalaisten, sillä ne ovat vanhemman käsityskannan tuottamia. Ne eivät vielä edusta siveellisiä voimia, vaan liittyvät yksin-omaisesti luontoon, antaen sille virkeän hilpeyden. Mikä paikka jumalilla ja haltioilla on muinaisrunouden luonnonkuvauksessa, siitä on jo ennen puhuttu.
Antiikisessa kirjallisuudessa taruaineilla yleensä oli suuri merkitys, ei ainoastaan kertomarunoudessa, vaan myös lyriikassa ja draamassa. Muistettakoon, kuinka paljon aiherikasta ainetta mytologia on antanut helleenien näytelmärunoudelle, — mainittakoon vaan syvämietteinen Prometheus-taru, — puhumattakaan noista puoli-historiallisista sankaritarinoista, jotka enimmiten ovat draamojen sisältönä. Mutta toiseksi huomattakoon taruston satunnainen käytäntö vertauksissa, lauseparsissa j.n.e., eli toisin sanoen tarusto, niinkuin se elävänä asuu runoilijan omassa mielessä ja hallitsee hänen kuvausvoimaansa. Ilossa ja murheessa hän noista vanhoista taruaarteista löytää tuhansia kuvia ja vertauskohtia, joiden avulla hän saa sydämmensä tunteet lausutuiksi. Eikä niitä ajatella paljaiksi utukuvaelmiksi, vaan niillä on sekä runoilijan että yleisön mielestä täysi todenperäisyys. Ja vaikka epäilys vähittäin rupeaa sitä haihduttamaan, niin ne kuitenkin ovat niin vahvasti juurtuneet yleiseen käsitystapaan, että niiden luontainen tuoreus vielä kauan säilyy. Vasta roomalaisessa kirjallisuudessa huomataan niiden muuttuvan tyhjiksi koristeiksi, arvattavasti sentähden, että ne pääasiallisesti ovat lainatavaraa.
Suuri etu oli tosiaankin kreikkalaisella runoudella tästä tarumaailmasta, joka teki mahdolliseksi tuoda ideaaliset käsitteet esiin aistintajuttavina olentoina. Siihen suureksi osaksi perustuu se havainnollisuus ja ulkopiirteiden rikkaus, jota tavataan helleenien lyyrillisissäkin hengentuotteissa. Uudempi runous semmoisissa tapauksissa helposti joutuu absraktisten ajatelmien esittelemiseen. Roomalaiset taisivat vielä, vanhan kultuurin voimassa pysyessä, hyväksensä käyttää tuota muinaisaikaista jumalistoa; mutta kun uudennus-ajan kertomarunoissa, roomalaista kirjallisuutta mukailemalla, yhä vaan pannaan tuota samaa vanhaa jumalaiskuntaa kansojen kohtaloita johtamaan, niin tämä tuntuu luonnottomalta teeskentelemiseltä.
Nykyisemmässä runoudessa on taruaineita pääasiallisesti käytetty joko suorastaan kertoelmien aineina taikka kuvaannollisesti, pääsisällystä kaunistavina yleisten aatteiden symbolisina kannattajina. Varsinkin jumalaistaruston yhteydessä olevat sankarimyytit kelpaavat kaikkina aikoina runouden esitettäviksi; suuri Goethe on Iphigeniessa osoittanut, kuinka muinaiskreikkalaisiin taruihin voipi luoda jalo-aatteisen, uudenaikaisen sisällyksen, niinkuin Runebergkin "Salaminin kuninkaissa" menestyksellä on käsitellyt helleeniläistä sankaritarinaa. Samaten Schiller kreikkalaisesta tarustosta on saanut monta kaunista kuvaa, jotka luontevasti mukautuvat syvien mietteitten verhoksi. Mytologiset edus- ja vertauskuvat saattoivat antaa esitykselle erinomaisen elävyyden semmoisena aikakautena, jolloin muinais-ajan tarkka tunteminen vielä oli tärkein osa sivistyksestä. Toiselta puolen ne, vähemmällä taidolla käytettyinä, helposti voivat muuttua tyhjiksi koristeiksi tai paljaiksi opinnäytteiksi.
Nykyaikana, kun runoudelta ennen kaikkea vaaditaan kansantajuisuutta ja antiikinen maailma korkeammasti sivistyneillekin on käynyt yhä vieraammaksi, ei muinaiskreikkalaisen taruston käytäntö voi tulla kysymykseen paitsi hyvin rajoitetussa määrässä. Mutta sen sijaan omat kansalliset taruaineet oivallisesti soveltuvat runollisesti käsiteltäviksi. Ja onhan siihen meidän kirjallisuudessamme jo alku tehty. Jo pian neljäkymmentä vuotta sitten Z. Topelius nerokkaalla tavalla Kypron prinsessassa sovitti yhteen kreikkalaisen ja suomalaisen tarumaailman, mahtava Kullervo-taru on ollut kahden etevän runoilijan muodosteltavana ja Aino-runoston hienon lyyrillisyyden on Erkko menestyksellä siirtänyt näytelmän alalle. Että kaikenlaatuisilla taruaineilla, etenkin kansallisilla, on erittäin sopiva sija varsinaisessa sadussa ja saduntapaisissa kertoelmissa, niinkuin myös ballaadeissa ja yleensä kertovaisessa lyriikassa, sanalla sanoen, kaikkialla, missä romantinen tunnemaailma on perustuksena, se jo selvästi johtuu näiden runoudenlajien luonnosta.
KYMMENES LUKU.
Ajatusrunous. Oikea tunnnelma.
Vielä on yksi laji aineita jäänyt koskettelematta, — ne, jotka perustavat ajatusrunouden. Kaikki runous kyllä tavallansa on ajatusrunoutta, koska sen pohjana on aate, joka on yhtähyvin ajatuksen kuin tunteen ja mielikuvituksen tajuttavana. Mutta erotetaanhan kuitenkin varsinainen ajatusrunous, joka on sopivampi nimitys kuin "aaterunous",[76] muusta runoudesta, ja näiden rinnalle asettuu vielä kolmantena tendensi- eli tarkoitus-runous. Erotus niiden välillä on helppo oivaltaa. Sofokleen Antigonea ja Shakespearen Hamletia, vaikka ne kyllä ovat ajatusrikkaita kuvausvoiman tuotteita, ei kukaan pitäne ajatusrunoelmina, saatikka tendensikappaleina; Aiskhylon Prometheun ja Goethen Faustin sitä vastoin jokainen huomaa ajatusrunouden piiriin kuuluviksi eikä kukaan niistä tendensiä etsi; mutta Minna Canthin "Työmiehen vaimon" ja "Köyhää kansaa" jokainen lukee tendensikirjallisuuteen. Missähän raja lienee? Koetetaanpa seuraavassa saada siitä selkoa.