Ajatelkaamme esim. Kallion kaunista runoa: "Milloin muistelet minua?" Ilman kuvia, runomittaa ja alkusointua lausuttuna se sisältää ajatuksen: Kaikissa ajan vaiheissa muistelen sinua; milloin sinä muistelet minua? Mutta näin yksinkertaisesti esitettynä se ei tee mitään vaikutusta, paitsi johonkin yksityishenkilöön armahan suusta lähteneenä. Kallion muodostuksessa tämä ajatus sitä vastoin ihan toisella tavalla panee tunteet väräjämään; vuoden-aikojen vaihteleviin luonnonkuviin sulaa runoelman pääsävel, joka sitten kajahtaa yhä palajavissa loppusanoissa: "milloin muistelet minua, milloin?" ja sointuva runomuoto antaa sille vielä enemmän väritystä.
Edellisestä jo huomataan, että ulkomuotoa koskevat seikat ovat kahta laatua: kuvaannollisuutta ja sointuisuutta. Kuvaannollisuus osoittaa runouden sukulaisuutta kuvaamataiteiden, sointuisuus sen yhtäläisyyttä säveltaiteen kanssa. Katsokaamme ensin edellistä ulkomuodon puolta.
Runouden tulee yleensä menetellä niin, että kaikki, mitä esitetään, muodostuu vilkkaasti esiintyviksi, eläviksi kuvasarjoiksi. Kuulijan tai lukijan fantasia on ikäänkuin kuvastin, joka ottaa vastaan runoilijan esiinlumoamat kuvat ja asettaa ne hengen silmän eteen. Siinä mielessä sopisi sanoa kaiken runollisen esityksen olevan kuvaannollisuutta. Mutta tässä kohden on tehtävä tarkempi erotus. Kuvaannollisuus varsinaisessa merkityksessä tarkoittaa vaan runouden muotoa, — sitä muotoa, jonka vilkas tunne ja mielikuvitus antaa esitykselle. Eloisammat, virkeät mielentilat pyytävät ilmestyä vähemmän tavallisissa sanoissa ja lausetavoissa. Näin tapahtuu tavallisessakin puheessa; mutta kun tällaiset mielentilat ovat runouden ehto, on luonnollista, että niiden tuottamat esityskeinot etenkin runoudessa tulevat kysymykseen.
Kuvaannollisia lausetapoja ja muita kuvaannollisuuden keinoja niinmuodoin ei saa pitää paljaina koristuksina, vaan erityisten mielentilojen luonnollisina ilmauksina. Sentähden niitä ei saa tavoittelemalla tavoitella. Pöyhkeäsanaisuus on hyljättävä; tyhjät korulauseet eivät edistä tarkoitettua vaikutusta, vaan pikemmin sitä ehkäisevät. Mutta oikealla paikallaan käytettyinä kuvaannolliset lausetavat antavat esitykselle väriä ja lämpimyyttä.
Kuvaannollisuuden tarkoitus on, lyhyesti sanoen, antaa esitykselle aistin-omaista elävyyttä. Rhetoriikan ja stylistiikan esittäjät ovat — liiankin tarkasti — toisistaan erottaneet monta "troopien ja figuurain" lajia, ja eri kirjoittajat jakavat ne eri tavalla; mutta niiden erottaminen ja määritteleminen kuuluu stylistiikkaan, jonka tähden niistä tässä ei tarvitse tehdä selkoa.[77] Riittäköön siis silmäys kuvaannollisten esityskeinojen yleiseen luonteeseen ja käytäntöön.
Kuvaannollisuutta ei saa pitää erityisenä runouden taidekeinona, senlaatuisena kuin esim. runomittaa; vaan se ilmaantuu, niinkuin jo ylempänä viitattiin, tavallisessakin puheessa innostuneen tai kiihtyneen mielialan merkkinä, vaikka etenkin runoudessa, niinkuin luonnollista on, mielle- ja tunne-elämän lämmin hilpeys painaa leimansa esitystapaan. Onhan kielikin, semmoisena kuin se nykyään on, muodostunut yhä himmenevien kuvalauseiden, varsinkin metaforain, kautta; kun nykyaikana mainitsemme henkisiä käsitteitä, sellaisia kuin "oikeus", "vääryys", "keksiä", "valistus" y.m., emme enää ajattele näiden sanojen alkuperäistä merkitystä: sitä, mikä on luonnollisella tavalla suoraa tai väärää, keksillä tavoittamista, valaisemista j.n.e.; ja kun puhumme "henkisistä käsitteistä", ei mieleemme johdu hengittäminen, puhaltaminen eikä käsin tarttuminen johonkin. Kaikki tällaiset sanat on jo kielen kehityksen virta huuhtonut sileiksi ajatustemme välikappaleiksi, niinkuin meren aallot huuhtovat pikkukivet saarien rannoilla. Että meidän kielessä sanojen alkumerkitykset vielä kuultavat läpi niiden nykyisen käytäntötavan takaa, on sille runollisessa suhteessa suureksi eduksi; monessa uuden ajan kultuurikielessä, niinkuin ranskassa ja englannin kielessä, ne jo ovat kokonaan unhoon peittyneet. Ja koska omakielisten sanojen luonnollinen merkitys tavallisesti on enemmän tai vähemmän tajuttavissa, mutta vieraat sanat eivät johdata mieleen mitään aistin-omaisia kuvia, niin edelliset paljoa suuremmassa määrässä edistävät mielikuvituksen toimintaa ja ovat siis runollisemmat kuin jälkimmäiset. Vieraita sanoja pitäisi runoudessa karttaa, paitsi tietysti semmoisissa kohdin, missä ne ovat hyvin kuvailevia, muistuttaen mielteitä ja olosuhteita, jotka esitettävään luovat erityisen valon. Varsinkin koomillisessa esitystavassa tällaiset vieraskieliset sanat usein ovat hyvin tehokkaita.
Sanojen ja lauseparsien alkuperäinen luonne on ajanoloon verhoutunut ja himmennyt; mutta kielessä on kuitenkin paljon lausetapoja, joiden eloisuus vielä on säilynyt. Muutamat ovat jo saaneet toisen, epäkuvallisen merkityksen; mutta kuvaannollisuus on niissä vielä hyvin tuntuva; semmoisia ovat: lähteen silmä, sillan korvalle, niemen nenä, oikeuden nojalla y.m. Erästä tunnettua valkoista kukkaa (Achillea millefolium) sanotaan eri murteissa mäntäpääksi tai pellonvanhaseksi; molemmat nimitykset ovat kuvailevia: muistuttaahan se muodoltaan kirnun mäntää tai toiselta puolen pellolla värjöttelevää harmaapää-ukkoa. Toiset ovat merkitykseltään kuvaannollisia lausetapoja, vaikka ne käytännössä ovat tulleet niin tavallisiksi, ett'ei niissä piilevää kuvaa enää juuri muistetakaan. Kun "arvostellaan jotakin korkeammalta kannalta", "tuodaan esiin uusia näkökohtia" tai "korjataan työnsä hedelmiä", taikka jos "toivo pettää", jos "hallitsija nousee valtaistuimelle" tai "kynsin hampain puolustamme oikeuttamme", niin sanojen merkitykset eivät ole muuttuneet ja aistin-omaisten kuvien avulla tahdotaan vaan lisätä pontta ajatukselle; mutta nämä lausetavat ovat kuitenkin jo käyneet pysyväisiksi käänteiksi, joilla on määrätty merkityksensä. Niinkuin kieletär muutamissa tapauksissa on toiseksi muodostanut sanojen merkityksen (lähteen silmä y.m.), niin näissä kohdin muutamat sanain-yhtymät tahallisen käytännön kautta ovat tulleet erityisten käsitteiden varsinaisiksi ilmoittimiksi. Ne ovat siis itse kieleen kuuluvia, kielen vakinaisia varoja, samoin kuin ensiksimainitut. Mutta sen lisäksi jokaisen kielenkäyttäjän, ennen muita tietysti kaunopuhujan ja runoilijan, sopii omalla ehdollansa viljellä kuvaannollisia lausetapoja ja tarpeen vaatiessa keksiä uusia, satunnaisia, antaaksensa ajatukselleen aistin-omaista tuoreutta.
Tällaista puolittain kieleen kuuluvaa, puolittain satunnaista, puhujan itse keksimää, luontaista kuvaannollisuutta uhkuilee kauttaaltaan Suomen kansankieli, etenkin meidän maan itä-osissa. Ihmeteltävä on se mielikuvituksen runsaus, mikä siinä ilmenee. Paraiten se tietysti huomataan kansanrunoissa, mutta puhekielikin on täynnä somia, luontevia kuvalauseita. "Tuommoinen pääskysen pesä!" sanoo rahvaan mies puhuessaan pienestä vaatimattomasta asunnostaan, ja itsekseen jäänyt valittaa olevansa yksin "kuin käkönen metsässä". Tuuli "on aatoksissaan", se "lyö arpaa", minnepäin se kääntyy. — Lisäksi tulee sieväkäänteisten sananlaskujen ja arvoitusten paljous. Suotava olisi, että kansan-omaisten sanojen ja lauselmien raikas salomaan tuoksu pääsisi yhä enemmin kaunokirjallisuuttamme hilpeyttämään.
Mutta usein käytetyt puheenparret, olkootpa kansankielen tai kirjallisuuden vainiolla versoneita, menettävät aikaa myöten tuoreutensa ja muuttuvat enemmän tai vähemmän ylempänä mainittuin vakinaisten lausetapain kaltaisiksi. Niin on moni vertaus, joka noin kymmenen tai toistakymmentä vuotta sitten vielä oli kaunis ja uutuutensa tähden viehättävä, nyt jo on ruvennut tuntumaan kuluneelta ja jokapäiväiseltä. Esimerkkinä olkoon kuvaus peltotyöstä, kylvöstä ja kynnöstä, oraista ja hedelmäin korjaamisesta, jota aikojen kuluessa niin monesti on sovitettu henkiseen toimintaan ja sen menestykseen.