— Kivi puhuu koirasmetsosta, joka istui "kuusen partaisella oksalla"; siinäkin on lisääntö, joka samalla on metafora; mutta tässä erityinen aistillisen käsitteen puoli, eräs sen pääominaisuuksia, vertauksen kautta saatetaan havainnollisemmaksi. Toisessa paikassa "Seitsemässä Veljeksessä" kerrotaan, miten "Impivaaran pellolla laine lainetta liepeästi ajeli;" siinäkin metafora kuvailee aistin-omaista ilmiötä, johon vertauksen avulla kiinnitetään huomiota, vaikka noita aaltoja tosin samalla ajatellaan eläviksi, toisiansa ajeleviksi. Kuvasta selvästi puhuu kertoilijan oma mielihyvä aaltoilevan vainion viljavuudesta, joka juuri todistaa, miten suurempi mielenkiinto viepi kuvan käyttämiseen. — Mutta toiselta puolen menee runoilija vertailemisessa elottomasta elävään, aineellisemmasta henkisempään päin. Niin antaa esim. Shakespeare Kleopatran, kun hän on päättänyt kuolla ja asettanut käärmeen povellensa, lausua:[83]
— — — Vaiti!
Näetkö rinnoillani lapsukaista,
Jok' uneen imee imettäjänsä?
Syystä on huomautettu, miten vertauksen käytäntö tässä tilassa osoittaa kuolemaan antautuneen kuningattaren rauhoittunutta mielialaa. Tyyntyneenä hänen mielikuvituksensa muodostaa tuon kauniin kuvan, jossa surman tuoja, käärme, on hellästi vaalittavana lapsena. Vertailun etenemisessä henkisyyttä kohden on monta astetta; mutta viimein se viepi olijoitsemiseen, jolloin metafora ja personifikatsiooni yhtyvät. Näin syntyy erittäin kauniita metaforia. Niin kerrotaan esim. Goethen Torquato Tassossa, kevättä kuvailtaessa:
Lavoiltaan kukat lapsensilmillään
Meit' ystävällisesti katselee.
Suomenkielessä on paljon tällaisia yleisesti käytettäviä lausetapoja, joista muutamia edellisessä jo on mainittu, esim. lähteen silmä. Lisättäköön vielä: kosken niska, puut ovat hiirenkorvalla, tie nousee pystyyn. Lähde, koski, lehdet y.m. siirretään näissä lauseparsissa elävien olentojen joukkoon. Tämä suuressa määrässä enentää esityksen hilpeyttä.
Tavallisemmat ovat kuitenkin metaforat ja vertauslauseet, jotka kuvailevat epäaistillista aistillisen avulla. Huomattava on, että tämmöisetkin metaforat voivat viedä olijoitsemiseen, josta meillä jo edellisessäkin on ollut joku esimerkki ja josta vastakin vielä on puhuttava. Kun aistillisia esitetään henkisillä, on varovaisesti meneteltävä; sillä yleensä aistin-tajuttava käsite on eloisampi ja saattaa helposti tuon eloisuutensa menettää, jos vaihtuu puhtaasti ajatukselliseen. Abstraktisuus on kuitenkin tällöin, niinkuin Vischer on huomauttanut, usein vaan näennäinen. Kun Leontes Shakespearen Talvisessa tarinassa sanoo Hermionesta, että hän on hellä "kuin taivaan armo", niin armo väikkyy runoilijan mielikuvituksessa jonkunlaisena haltijattarena, ja tähän persoonalliseen olentoon Hermionea verrataan. Näin saattaa monessakin tapauksessa tällaisen vertailun pohjana olla personioiminen tai muutoin eloisaksi ajateltu havainnollinen kuva. Koomillisessakin esityslaadussa abstraktinen vertauskuva voi olla hyvin tepsivä: hän oli katumussaarnan näköinen, koko mies on kuin trigonometrinen probleemi y.m. — Mutta väärin sovitettuna ajatuksellinen kuva jää ihan värittömäksi, tehottomaksi.[84]
Stylistiikassa esitettäviä sääntöjä vertauskuvien oikeasta käyttämisestä ei sovi tässä ottaa selvitettäväksi. Kosketeltakoon vaan yhtä niistä, kuvassa pysymistä. Tietysti kaikenlaiset sopimattomat käsitteiden yhdistykset, semmoiset, joita sanotaan katakhreeseiksi, kuvain väärin-käyttämiseksi, ovat hyljättävät, (esim. asettaa jotakin mustimpaan valoon, ammentaa tietoja mitä kuivimmista lähteistä). Mutta runoilija ei voi eikä saa sidottaa itseänsä tuolla säännöllä niin, että hän yhä vaan venyttelisi ja kääntelisi samaa kuvasarjaa eikä uskaltaisi luontevasti siirtäitä kuvasta toiseen. Vertauskuvain runsaus ja vaihtelevaisuus, niiden rohkea lento, ilmaisee syvempää mielenliikutusta ja sopii siis erittäin, kun kiihtyneitä tunteita esitetään. Usein on mainittu, milloin kiittämällä, milloin moittimalla, tuota tunnettua, mestarillista paikkaa, jossa Macbeth, kauhistuen aikomaansa murhatyötä, on näkevinään sen seurauksia:
Lisäks Duncan
Niin hellä haltija on, valtatöissään
Niin puhdas, että hänen ansionsa
Pasuunakielill' enkelitten huutais
Julminta kirousta murhatyölle.
Ja sääli, niinkuin vastasyntynyt
Alaston lapsi, myrskyn siivill' ajain
Tai taivaan keruubina ratsastain
Oroilla ilman näkymättömillä,
Tuon hirmutyön lietsois joka silmään,
Ett' itkuvirtaan myrsky hukkuis.
Macbethin ylenmäärin jännittynyt mieli etsii yhä uusia kuvia, purkaaksensa niihin kuohuvia tunteitansa; vertauskuvain pääjuoni on se valtava voima ja nopeus, jolla tieto ilkityöstä on kaikissa nostava sääliä, inhoa, kostonhalua.[85] — Rauhallisemmassakin esittelyssä runoilija mielellänsä vaihtelevilla kuvilla valaisee ainettansa. Mutta toiselta puolen sama vertauskuva saattaa tarjota monta kohtaa, jotka eri tavalla selvittävät pääkäsitettä. Silloin muodostuu sieviä ajatusjaksoja, joissa kuvat aiheutuvat toinen toisestansa; niin esim. Erkon Ainossa:
Pukeite kevätvalohon,
Niin valaiset vanhempasi, j.n.e.