Näitä viimeisiä säkeitä seuraava värsy:
Liki hiipasikin Manan siipi,
päinvastoin tuntuu kankealta, koska "Manan" sanalla täytyy olla lausekorko ja edellinen tavuukin on liian heikko kannattamaan koron polkemista. Tämä johdattaa mieleemme, mitä edellisessä sanottiin tavuiden aseman vaikutuksesta niiden rytmilliseen arvoon. Se on varsinkin huomattava kolmitavuisissa runojaloissa. Ensiksikin siinä, että pitkä pääkorollinen tavuu niin voimallisesti polkee seuraavaa pitkää korotonta tavuuta, ett'ei sen laskussa käyttäminen loukkaa daktylistä tai anapestista tahtia. Samassa Oksasen runossa, josta edelliset esimerkit ovat otetut, on säe:
Se jo pääsi! Nyt hankeen sen hautaan,
joka sujuu varsin hyvin, vaikka laskuun joutunut pitkä tavuu tässä on lyhyenä käytetyn keskiarvoisen tavuun edellä. Semmoisia runopolvia onkin hyvin paljon sekä vanhemmilla että nuoremmilla suomalaisilla runoilijoilla. Olkoon esimerkkinä vaan seuraavat P. Cajanderin säkeet:
Niin valtaa se mieliä yhä,
sekä
Vaan ääneti, niinkuin aaveet, sen tornissa vartiat käy.
Toiseksi tavuu-aseman merkitys ilmaantuu silloin, kun laskuun asetetaan kolmi- tai useampitavuisen sanan molemmat lyhyet alkutavuut. Tätä tapaa, jota vanhemmassa runoudessamme käytettiin rohkeammin kuin uudemmassa, tulee yleensä varovaisesti viljellä. Minun mielestäni se olisi sallittava ainoastaan, kun säkeen rytmi muutoin on aivan varma ja etenkin kun laskun sekä edellä että jäljessä on hyvin painavat tavuut:
Raivasit maan ihanimman.