Niin ei ollut Cecilia Travers'in käynyt, sillä hän oli niin naisellinen, ettei vallan käyttäminenkään voinut häntä miehekkääksi tehdä. Hänen luonteensa oli niin suloinen ja lempeä, että hänen henkensä kokoili hunajaa missä se vaan oleskeli.
Hänellä oli yksi etu hänen vertaistensa tyttöjen rinnalla, nimittäin se, että häntä ei oltu opetettu tuhlaamaan niitä taipumuksia sivistykseen, joita Jumala hänelle oli suonut, sellaisiin joutaviin turhuuksiin, joita sanotaan vaimon taidollisiksi. Hän ei maalannut piirustuksien mukaan vesisekaisilla vesiväreillä; hän ei ollut viettänyt vuosta elämästänsä pakoittamalla kohteliaita kuulijoita kuuntelemaan italialaisia aarioita, joita he saavat kuulla kolmannen luokan varsinaisen laulajan laulavan paljoa paremmin jossakin pääkaupungin soitantosalissa. Minä pelkään, että hänellä ei ollut muita vaimollisia taitoja kuin ne, joiden kautta neuloja tahi korko-ompelija jokapäiväisen leipänsä ansaitsee. Sellaista työtä hän rakasti ja hän teki sitä hyvin.
Mutta jos Cecilia Travers'ia hänen onneksensa opettajat eivät olleet vaivanneet, niin isä oli sitä vastoin hankkinut hänelle hyvän naisopettajan — joka muuten ei ollut mikään ansio hänen puolestansa. Hän ei suvainnut naisopettajia, mutta sattui niin, että hänen tuttaviensa joukossa oli eräs Mrs Campion, kirjalliseen sivistykseen katsoen etevä rouva, jonka mies oli ollut korkea virkamies yhdessä yleisessä virkahuoneessa ja joka omaksi huviksensa oli kuluttanut hyvät tulot ja sitten kaikkein ihmeeksi oli kuollut, jättämättä penniäkään jälkeensä.
Onneksi ei ollut lapsia jäänyt kasvatettavaksi. Leskelle määrättiin hallitukselta vähäinen eläkeraha; ja koska hänen miehensä koti hänen kauttansa oli tullut mitä hauskimmaksi Londonissa, niin hän oli niin rakastettu, että lukuisat ystävät kutsuivat häntä maatiloillensa — muiden muassa Mr Traverskin. Hän tuli aikomuksella viipyä pari viikkoa. Mutta tämän ajan kuluttua hän oli niin mieltynyt Ceciliaan ja Cecilia häneen, ja hänen läsnäolonsa oli tullut niin hauskaksi ja hyödylliseksi hänen isännällensä, että Mr Travers pyysi hänen jäämään heille ja ottamaan kasvattaaksensa hänen tytärtänsä. Mrs Campion suostui, vähän ensin evättyänsä, kiitollisuudella tähän tuumaan; ja siten Cecilialla, kahdeksannesta vuodestansa nykyiseen ikäänsä, yhdeksääntoista vuoteen asti, oli ollut se verraton etu, että aina oli saanut olla yhdessä korkeasti sivistyneen vaimon kanssa, joka oli tottunut kuulemaan parhaimpia arvosteluja parhaimmista kirjoista, joka oli kirjallisesti sivistynyt ja oli saavuttanut sitä hienoutta käytöksessä ja varovaisuutta arvostelun lausumisessa, jota saadaan sivistyneessä, maailmankokemuksessa etevässä seurapiirissä; niin Ceciliasta itsestä, olematta vähimmässäkään määrässä sinisukka tahi kirjakoi, tuli nuori nainen, jonka kanssa sivistynyt mies voi puhua niinkuin vertaisensa kanssa, jolta hän voittaa yhtä paljon kuin hän antaa; sellaiset naiset ovat hyvin harvinaisia; sellainen mies taas, joka ei paljon kirjoista välitä, mutta kuitenkin on kylläksi herrasmies arvostellaksensa hienoa sivistystä, puhui mielellään hänen kanssansa äidinkielellään, eikä tarvinnut kuulla, että piispa oli "pöyhkeä" tahi cricket-peli "julman lystiä."
Sanalla sanoen, Cecilia oli niitä vaimoja, joita Jumala on luonut miehelle avuksi — joka, jos mies olisi korkeasukuinen ja rikas, hänen puolisonansa antaisi niille uuden arvon ja lisäisi niiden nautinnon niiden velvollisuuksien täyttämisellä — joka, jos se mies, jonka hän valitsi, olisi köyhä ja hänellä olisi paljon vastuksia maailmassa, yhtä uskollisesti rohkaisisi, auttaisi ja hyväilisi häntä, kantaisi osan hänen kuormastansa ja lieventäisi elämän katkeruutta suloisella hymyllään, joka kaikki huolet korvaa.
Hän ei kuitenkaan vielä ollut ajatellutkaan rakkautta tai rakastajia. Hän ei ollut edes kuvaillut mielessään itselleen niitä ideaaleja, jotka väikkyvät enimpäin tyttöjen silmäin edessä, kun ne aikaihmisiksi tulevat. Mutta kahdesta asiasta hän jo oli tullut varmaan vakuutukseen: ensiksi siitä, että hän ei milloinkaan menisi naimisiin sellaisen miehen kanssa, jota hän ei rakasta, ja toiseksi, että kun hän rakastaisi, olisi se koko elämäksi.
Ja nyt lopetan minä tämän kuvaelman kuvaamalla itse tyttöä. Hän oli juuri tullut omaan huoneesensa, käytyänsä tarkastamassa valmistuksia niihin pitoihin, jotka hänen isänsä illalla aikoi pitää vuokramiehillensä ja maalaisille naapureillensa.
Hän oli viskannut olkihattunsa pois ja pannut syrjälle ison korin, joka oli ollut täynnänsä kukkia vaan nyt oli tyhjä. Hän pysähtyi peilin eteen, silitteli kurtistuneet nauhat hiuksissaan — tummissa, kastanjankarvaisissa, silkinhienoisissa, tuuheissa hiuksissaan — joita ei milloinkaan mikään hyvänhajuinen kaunisteleva voide ollut saastuttanut, eikä milloinkaan koko hänen elinaikanansa tulleekaan sitä tekemään.
Hänen ihonsa, joka tavallisesti on hieno ja hiukan vaalea, on nyt liikkeen ja auringonpaisteen vaikutuksesta tullut hyvin punoittavaksi. Kasvojen piirteet ovat hienot ja lempeät, silmät ovat mustat pitkillä silmäripsillä varustetut, suu on erinomaisen kaunis ja on nyt puoleksi auki, sillä tyttö hymyilee; luultavasti hän muistaa jotain hauskaa, ja sen kautta tulee rivi kauniita kiiltäviä hampaita näkyviin. Mutta kasvojen omituisen sulouden vaikuttaa tyyni onni, jota sävy ilmoittaa; senkaltainen onni, jota ei mikään suru näytä häirinneen, ei mikään synti keskeyttäneen — sellainen pyhä onni, joka on viattomuuden tunnusmerkki ja rauhallisen sydämen ja omantunnon heijastava valo.