"Niin jalo luontoinen; sillä te voitte niin hartaasti rakastaa, te voitte niin hurjasti tapella ja kuitenkin te voitte, kun olette tullut vakuutetuksi siitä, että teidän rakkautenne olisi onnettomuus hänelle, jota rakastatte, luopua siitä; ja te voitte, kun tappelussa olette tappiolle joutunut, antaa voittajallenne anteeksi siihen määrään, että kuljette yksin hänen kanssansa niinkuin ystävän kanssa, vaikka tiedätte ettette tarvitse tehdä muuta kuin panna jalka hänen taaksensa voidaksenne malttamattomassa hetkessä hänen surmata; mutta ennen kuin te hänen surmaisitte, puolustaisitte te häntä koko sotajoukkoa vastaan. Luuletteko minun olevan niin tuhman, etten tätä kaikkea huomaa. Ja eikö se ole jalon luonteen todiste?"
Tom Bowles peitti kasvonsa käsillänsä ja hänen leveä rintansa kohosi.
"No niin, tähän jalon luonteesen minä luotan. Minä olen itse tehnyt varsin vähän hyvää tässä maailmassa. Kenties en koskaan teekään paljon, mutta suokaa minun uskoa, että en turhaan ole teidän tiellenne tullut, vaan olen jotain tehnyt teidän ja niiden hyväksi, joille teidän elämänne voi olla hyväksi tai vahingoksi. Koska olette väkevä, olkaa lempeä; koska voitte rakastaa, olkaa ystävällinen kaikille; koska teillä on niin suuri lahja ihmisenä — se on, korkein Jumalan teoista maan päällä, — muistakaa kaikissa toimissanne Häntä, jonka luokse kellojen ääni nyt kutsuu. Oh! kellot ovat vai'enneet; mutta ei teidän sydämenne, Tom, — se puhuu vielä."
Tom itki niinkuin lapsi.
KAHDEKSAS LUKU.
Kun molemmat matkustajamme taas pitkittivät matkaansa, oli heidän keskenäinen välinsä vallan muuttunut: niin, voisipa melkein sanoa, että heidän luonteensakin oli muuttunut. Tom kertoi, näet, sydämensä tuskat Kenelmille ja ilmoitti tälle filosofiselle pilkkaajalle rakkauden koko inhimillistä kiihkoa — sen toivoa, sen tuskaa, sen mustasukkaisuutta, sen vihaa — kaikkea, mikä muuttaa suloisimman tunteen kauhistukseksi ja kammoksi. Ja Kenelm, joka säälien häntä kuunteli, ei lausunut yhtäkään pilkallista sanaa, — ei edes leikillistä pilapuhettakaan. Hän huomasi, että se, jota hän kuuli, oli liian vakaata pilkattavaksi, liian syvää lohdutettavaksi. Hän ei milloinkaan ollut tämän kaltaista rakkautta kokenut, eikä milloinkaan toivonutkaan sellaista kokevansa, eikä uskonut milloinkaan kokevansakaan; mutta kuitenkin häntä miellytti kuulla siitä puhuttavan. Se on omituista, että meitä miellyttää näyttämöllä tahi kirjassa esitellyt intohimot, jotka eivät milloinkaan ole meitä itseä kiihoittaneet. Jos Kenelm olisi laskenut leikkiä, tahi ruvennut väittämään taikka saarnannut, niin Tom kohta olisi vai'ennut, mutta Kenelm ei puhunut mitään; ainoastaan väliin, kun hän nojasi käsivartensa väkevän miehen olkapäähän, hän mutisi: "mies poloinen!" Kun Tom oli lopettanut tunnustuksensa, tuntui hänen mielensä niin erinomaisen hyvältä ja rauhalliselta. Hän oli poistanut rinnastansa tuon vaarallisen polttoaineen, joka hänen sydäntänsä vaivasi.
Molemmat miehet pitkittivät matkaansa rehoittavien laitumien ja kellahtavien viljavainioiden poikki, kunnes he vihdoin saapuivat tomuiselle, isolle maantielle. Täällä heidän kanssapuheensa huomaamatta kääntyi toiseen suuntaan — se kävi enemmän jokapäiväiseksi, ja Kenelm rohkeni lausua muutaman noista väitöksistä, joilla hän jokapäiväisestä puhetavastakin keksi iloisen leikkipuheen, niin että Tom vähän väliä purskahti suureen nauruun. Tälle isolle ja rotevalle miehelle oli Luoja antanut erittäin miellyttävän lahjan, joka, minun luullakseni, on suotu ainoastaan kunnollisille ja hyväluontoisille ihmisille — hyvän naurun, miehekkään ja suoran, vaan ei hurjan, niinkuin te kenties luulette. Mutta tällainen nauru ei ollut hänen huuliltansa kajahtanut siitä päivästä saakka, kuin hänen rakkautensa Jessie Wiles'iin oli saattanut hänen riitaan itsensä ja maailman kanssa.
Aurinko oli laskeumaisillansa kun he kukkulan huipulta näkivät Luscomben kirkon tornit; kaupunki sijaitsi matalain niittymaiden keskellä, joiden läpi suikerteli sama puro, joka oli kulkenut pitkin heidän tietänsä; täältä se levisi komeaksi joeksi, jonka yli oli rakennettu iso ja vahva silta. Kaupunki näytti olevan aivan lähellä, mutta sinne oli vielä kahden peninkulman matka.
"Tämän paalun tuolla puolen on oikotie vainioitten yli, joka vie suoraan setäni taloon," sanoi Tom; "ja minä olen varma siitä, että te mielellänne tulette sitä tietä, sillä silloin pääsette kulkemasta kurjan etukaupungin läpi, jonka kautta tie kulkee ennenkuin kaupunkiin päästään."
"Se oli hyvä tuuma, Tom. Omituista on, että kauneihin kaupunkeihin aina tullaan rumain esikaupunkien kautta — kenties on se salainen, vertauskuvallinen iva niistä teistä, jotka vievät onneen ja menestykseen isoissa kaupungeissa. Rahanhimo tahi kunnianhimo kulkevat kapeain solain läpi ennenkuin ne tulevat sille paikalle, johon ne pakoittavat joukon pyrkimään: raatihuoneesen tai pörssiin. Onnellinen se, joka, niinkuin te, Tom, huomaa, että lyhempi, puhtaampi ja mukavampi tie viepi päämaaliin taikka lepopaikkaan, kuin se, joka kulkee siivottomien etukaupunkien läpi!"