"Minä olin oikeassa," huudahti hän riemullisesti. "Tältä kukkulalta on kaunis näkö-ala yli kaupungin, niittyjen ja virran, joita laskeuva aurinko valaisee; sillä auringon lasku, samoin kuin kultaus, yhdistää epäsointuisia väriä ja sovittaa ne toisiinsa yhdistäessään ne. Mutta minä en teidän piirustuksessanne näe mitään tästä kuvaelmasta. Mitä näen, on minulle vallan outoa."
"Se näköala, jota te tarkoitatte, on kieltämättä hyvin kaunis," sanoi laulaja, "mutta ainoastaan Turner tahi Claude voisivat sitä kuvata. Minun taitoni ei riitä tällaisen maiseman kuvaamiseen."
"Minä näen teidän piirustuksessanne ainoastaan yhden muodon, lapsen."
"Katsokaa, tuossa lapsi seisoo. Hiljaa! minä valmistan kuvan."
Kenelm näki kaukana pienen yksinäisen tytön, joka viskasi jotain ilmaan (hän ei voinut eroittaa mitä se oli) ja tavoitti sitä kiinni, kun se putosi alas. Tyttö näytti seisovan kukkulan äärimmäisellä huipulla ja kuvastui rusottavia pilviä vasten, jotka kokoontuivat laskeuvan auringon ympärille; alhaalla näkyi epäselvästi iso kaupunki. Kuvauksessa kaupunki oli vieläki epäselvempi, koska se vaan muutamilla paksuilla viivoilla oli esitelty; mutta lapsen vartalo ja kasvot olivat selvät ja miellyttävät. Sen yksinäisyydessä oli jotakin erinomaisen tunteelle käypää, sen iloinen leikki ilmoitti puhdasta iloa.
"Kuinka voitte näin kaukaa eroittaa tytön kasvoja?" kysyi Kenelm, kun laulaja oli piirrustuksensa valmistanut ja, katseltuansa sitä, pani kirjan kiinni ja kääntyi Kenelmiin iloisesti nauraen. "Kuinka voitte nähdä, että tuo esine, jota hän hiljan on viskannut ylös ja taas tavoittanut, on kukkasista tehty pallo? Tunnetteko lasta?"
"En ole milloinkaan tyttöä nähnyt ennenkuin tänä iltana; mutta minun täällä istuessani, juoksi hän yksin minun ympärilläni ja sitoi seppeleitä voikukista, joita hän oli tienvarrelta poiminut; ja tätä tehdessänsä lauloi hän muutamia somia kehtolauluja. Ymmärrättehän, että minä ihastuin kun kuulin hänen laulavan, ja kun hän tuli likelle minua, puhuttelin minä häntä ja meistä tuli hyvät ystävät. Hän kertoi minulle, että hän oli orpo ja että hän asui hyvin vanhan miehen luona, joka oli kaukaista sukua hänelle, oli ennen kauppaa tehnyt, mutta nyt asui kapean kadun varrella keskellä kaupunkia. Mies oli hyvä tytölle ja kun hänen ikänsä ja kivulloisuutensa takia täytyi olla kotona, antoi hän tytön kesällä juosta niityillä leikkimässä. Tytöllä ei ollut yhtään samanikäistä leikkikumppania. Hän sanoi ei pitävänsä toisista tytöistä naapuristossa, ja ainoa pieni tyttö, jota hän koulussa rakasti, oli korkeampaa säätyä, eikä saanut hänen kanssansa leikkiä, sentähden hän tuli ulos leikkimään yksinänsä; ja hän sanoi ettei hän tarvitsekaan muuta seuraa niin kauan kuin aurinko paistaa ja kukkaset tuoksuvat."
"Kuuletteko tätä, Tom? Koska tulette Luscombessa asumaan, niin hakekaa tuon pienen kummallisen tytön seuraa ja olkaa ystävällinen häntä kohtaan, Tom, minun tähteni."
Tom ei vastannut mitään, vaan laski ison kätensä Kenelmin käteen; mutta hän katseli tutkivaisesti laulajaa, mielistyi hänen ääneensä ja kasvonsa luonnolliseen sulouteen ja siirtyi lähemmäksi häntä.
Laulaja pitkitti: "Tytön puhuessa minun kanssani, otin ajattelematta kukkaisseppeleet hänen kädestään ja kokoilin ne palloksi, tietämättä mitä tein. Hän näki mitä olin tehnyt, ja sen sijaan, että hän olisi soimannut minua siitä, että olin pilannut hänen kauniit seppeleensä, jota olisin ansainnut, tuli hän iloiseksi nähdessänsä, että olin käärinyt ne kokoon uudeksi leikkikaluksi. Hän riensi pois pallo kädessä ja heitteli sitä juosten eteenpäin, kunnes hän saapui kukkulan huipulle; silloin minä aloitin piirrustustani."