"Ovatko nämä viehättävät kasvot, jotka olette piirtänyt, tytön kasvojen näköiset?"
"Eivät ole; ainoastaan osaksi. Minä ajattelin toisia kasvoja piirtäessäni, mutta ne eivät ole näiden kasvojen näköiset; tämä pää on niitä kyheitä, joita sanomme 'haave-päiksi', ja aikomukseni oli tehdä siitä toinen selitys ajatukseen, josta juuri olin sepittänyt runon, kun lapsi tuli näkyville."
"Saammeko kuulla runon?"
"Minä pelkään, että sillä kiusaisin ystäväänne, joll'ei teitä itseä."
"Minä olen varma siitä, ett'ette sitä tekisi Tom; laulatteko te?"
"Minä olen laulanut," sanoi Tom, allapäin, "ja kuulisin mieleltäni tämän herran laulavan."
"Mutta minä en osaa näitä värssyjä, joita vasta sepitin, niin hyvin, että voisin laulaa niitä; siinä on kyllä, että osaan lausua ne." Laulaja oli hetken aikaa ääneti, ikäänkuin muistutellaksensa jotakin, ja sitten hän kauniilla ja selvällä sekä erinomaisen puhtaalla äänellään lausui seuraavat värssyt liikuttavalla ja vaihtelevalla äänen värähdyksellä, jota ei kukaan voi käsittää ainoastaan lukemalla niitä:
Kukanmyyjä kadun kulmassa.
Tyttö pieni seisoi
Kadun kulmassa,
Kukkasia kaupan
Häll' on korissa.
Ohikulkeville
Tarjoo aarteitaan,
Kaikenikäisille
Suloruusujaan.
Orvokkia ei vanhat osta,
Eikä nuoret ruusuja.
Lontoon elämä on vilkas,
Kenpä huomaa kukkia.
Yks' on liian vakaa,
Toinen hilpeä;
Täll' on kova kiire,
Tuoll' ei penniä.
Kukat toukokuussa
Tavalliset on;
Huomaamatta jäävät
Suuren joukkion.
Kehnosti siis kauppa sujuu
Lontoon kivikaduilla;
Orvokkia ei vanhat osta,
Eikä nuoret ruusuja.