Kun runoilija oli päättänyt runonsa, hän ei odottanut mieltymyksen osoituksia, eikä ujosti luonut silmiänsä alas, niinkuin enimmät ihmiset tekevät kun omia runojansa lukevat, vaan huudahti epätoivossa, suoraan arvostellen taidettansa korkeammaksi kuin kuulijoitansa:
"Minä näen suureksi surukseni, että piirrän paremmin kuin runoja sepitän. Voitteko," lisäsi hän Kenelmiin kääntyen, "edes ymmärtää mitä runoni tarkoittaa."
Kenelm: "Ymmärrättekö te, Tom?"
Tom: (kuiskaten) "En."
Kenelm: "Minä otaksun, että ystävämme kukanmyyjällänsä tarkoittaa ei ainoastansa runoutta, vaan hänen kaltaistansa runoutta, joka runous ei nyky-aikana muodissa ole. Minä kehitän hänen aatettansa, ja hänen pieni kukanmyyjänsä minusta kuvaa luonnollista totuutta tahi kauneutta, josta emme, kansakkaisten katujen teeskennellyissä oloissa eläen, maksaisi penniäkään, kiire kun aina on."
"Selittäkää sitä kuinka mielitte," sanoi laulaja, nauraen ja huo'aten yhtä haavaa; "mutta minä en ole sanoilla ilmoittanut, mitä tarkoitin, läheskään niin hyvin, kuin ilmoitin sen piirustuskirjassani."
"Kuinka niin?" kysyi Kenelm.
"Ajatukseni kuva piirustuksessa, olkoon se runous tahi mikä tahansa, ei ole yksin väkirikkailla kaduilla — tyttö seisoo viheriän kukkulan huipulla, kaupunki on epäselvänä alapuolella häntä, ja hän leikkii, ajattelematta rahoja ja ohikulkevia, niillä kukilla, jotka hän on poiminut — mutta leikkiessänsä hän viskaa ne taivasta kohti ja seuraa niitä silmät taivasta kohti."
"Hyvä!" mutisi Kenelm — "hyvä!" Sitten hän, kauan aikaa vaiti oltuansa, lisäsi hiljaa: "Suokaa anteeksi mitä hiljan puhuin teille paistista. Mutta myöntäkää, että olen oikeassa — se, jota te sanotte luonnonmukaiseksi kuvaukseksi, on vaan teidän oman ajatuksenne kuvaus."