Laulaja: "Tehkää se."
Kenelm: "Te tiedätte etten ole runoilija, ja ylipäänsä minä en pidä suuressa arvossa runonsepitystä ainoastaan ammattina."
Laulaja: "En minäkään sitä tee."
Kenelm: "Mutta minä suuresti kunnioitan runoutta inspirationina. Minä kunnioitin teitä kun te eilen illalla piirsitte ja puhuitte innostuneena ja painoitte sydämeeni — ikipäiviksi, toivon minä — tuon pienen lapsen kuvan, joka seisoo valoisalla kukkulalla, korkealla ihmishälinän yläpuolella, jossa se viskasi kukkapalloansa taivasta kohti, silmät taivaasen nostettuina."
Laulajan kasvot kävivät punaisiksi ja hänen huulensa vapisivat; hän oli hyvin herkkä kiitokselle, niinkuin enimmät laulajat ovat.
Kenelm jatkoi: "Minä olen kasvatettu realisessa koulussa, ja minä olen tyytymätön realismiin, sentähden ettei realismissä kouluna katsottuna ole totuutta. Siinä on ainoastaan osa totuudesta, ja kylmin ja kovin osa päälle päätteeksi, ja se joka lausuu osan totuudesta ja salaa loput, hän valehtelee."
Laulaja (viekkaasti): "Valehteleeko arvostelija, joka sanoo minulle: 'Laulakaa paistista, sillä ruokahalu on todellinen jokapäiväisen elämän ehto, mutta älkää laulako taiteesta ja kunniasta ja rakkaudesta, sillä ihminen tulee vallan hyvin jokapäiväisessä elämässä aikaan ilman näitä'?"
Kenelm: "Kiitoksia tästä nuhteesta. Minä tyydyn siihen. Epäilemättä minä lausuin valheen — se on, jos minä täyttä totta tätä tarkoitin; ja jos en sitä tehnyt, niin —"
Laulaja: "Te valehtelitte itsellenne."
Kenelm: "Aivan oikein. Minä lähdin matkoilleni välttääkseni petollista valhetta, ja aloin huomata, että itse olen valhe. Mutta minä kohtasin äkkiä teidän, niinkuin poika, joka on väsynyt kieliopin lukemiseen, äkkiä löytää hauskan runon tahi kuvakirjan ja huomaa ajatuskykynsä selvenevän. Minun on teitä kiittäminen paljosta, te olette tehnyt minulle paljon hyvää."