Laulaja säpsähti.
Hänen korvaansa tunki — hän ei tiennyt mistä, sanat:
"Onnettomuus — onnettomuus! Muistakaa pientä lasta!"
"Hiljaa!" sanoi hän kääntyen naiseen: "Ettekö kuullut ääntä?"
"Ainoastaan teidän," vastasi nainen.
"Se oli meidän suojelusenkelimme ääni, Amelie. Se tuli oikeaan aikaan.
Mennään sisälle."
KAHDESTOISTA LUKU.
Varhain seuraavana aamuna Kenelm kävi Tomin sedän kodissa. Se oli kunnollinen ja arvollinen koti ja osoitti että sen omistaja oli hyvissä varoissa. Eläinlääkäri itse oli sivistynyt mies ja oli nähtävästi saanut huolellisemman kasvatuksen, kuin hänen vertaisensa tavallisesti saavat; hän oli leskimies ja lapseton ja ijältänsä kuuden- tai seitsemänkymmenen paikkeilla; hän asui yhdessä sisarensa kanssa, joka oli naimaton vanha neiti. He rakastivat nähtävästi Tomia ja iloitsivat siitä, että hän jäisi heillä asumaan. Tom itse näytti surulliselta mutta ei kolkolta, ja hän kävi iloiseksi kun hän näki Kenelmin. Tämä omituinen mies koetti olla niin hauska ja niin paljon muiden ihmisten kaltainen kuin taisi puhuessansa vanhan miehen ja vanhan neiden kanssa ja kun hän sanoi jäähyväiset, käski hän Tomin tulla hänen luoksensa ravintolaan puoli yhden aikana, viettääksensä päivää hänen ja laulajan seurassa. Sitten Kenelm palasi Kultaiseen Karitsaan ja odotti siellä ensimmäistä vierastansa, laulajaa.
Tämä runottarien palvelija saapuikin juuri kahdentoista aikana sinne. Hänen kasvonsa olivat tavallista vähemmän iloiset ja loistavat. Kenelm ei maininnut mitään siitä tapauksesta, jonka hän oli nähnyt, eikä hänen vieraansa näyttänyt aavistavankaan, että Kenelm oli sitä nähnyt, tahi että hän oli lausunut nuo varoittavaiset sanat.
Kenelm: "Minä olen käskenyt ystävääni, Tom Bowles'ia, tänne vähän myöhemmin, sillä toivon, että te olisitte hänelle hyödyksi, ja sitä tarkoitusta varten minä ehdoittelisin millä tavalla: —"