"Lausukaa nuo värssyt minulle vielä kerta. Minun täytyy muistaa joka sana niistä, kun te olette pois mennyt."
Mies pudisti päätänsä ja vastasi, mutta niin hiljaa ettei Kenelm kuullut mitään.
"Sepittäkää nuotti niihin," sanoi nainen; "ja kun ensi kerta tulette tänne, laulan minä ne. Minä olen jo miettinyt päällekirjoituksen niille."
"Minkä?" kysyi laulaja.
"Rakkauden kiista."
Laulaja käänsi päätänsä ja heidän silmäyksensä kohtasivat toisiansa. He katselivat kauan toistensa silmiin ja sitten mies vetäytyi syrjälle ja kasvot käännettyinä virralle päin lausui hän erinomaisen sointuvalla äänellään seuraavat rivit:
Rakkauden kiista.
Virran reunall' istuessa
Suloa illan ihaillen,
Näemme veteen kuvastuvan
Taivaan tuhattähtisen.
Tuuli leyhkää,
Aallot väikkyy,
Taivas, tähdet katoaa;
Hairaus kaikk' oli vaan.
Taivahan ja meidän välill'
Pilvi paksu leviää.
Virran pinnalt' valo taivaan
Samalla myös häviää.
Kuiskaos hiljaa:
"Anteeks' anna!"
Silloin valo loistoisa
Virran kalvoon palajaa.
Kun hän oli lopettanut, kasvot yhä pois käännetyt, niin nainen ei kuiskannut "anna anteeksi," eikä halannut häntä; mutta hän laski, ikäänkuin vastustamattoman vaiston kehoituksesta, kätensä hiljaa miehen olkapäälle.