"Minä en tahdo häneltä kysyä. Eikö velvollisuuden tunne mitään ole?"
"Oi! me selitämme velvollisuuden niin eri tavalla. Mitä pelkkään velvollisuuteen tulee, semmoisena kuin me sen sanan tavallisesti käsitämme, en luule sitä laiminlyöväni enemmän kuin muut ihmiset. Mutta luuletteko te että meidän, kehittääksemme kaikkea sitä hyvää mikä meissä on, tulee valita virka, joka on meille mitä vastenmielisin? Voitteko sanoa kirjurille: 'Rupea runoilijaksi?' Voitteko runoilijalle sanoa: 'Rupea kirjuriksi?' Se ei tuota enemmän onnea miehelle käskeä hänen valita virka, kun koko hänen halunsa on toiseen, kuin käskeä hänen naida vaimo, kun hän on toiseen rakastunut."
Cecilia säpsähti ja katsoi toisaalle. Kenelm oli tarkkatuntoisempi kuin enimmät hänen-ikäisensä miehet — se on, hän käsitti nopeammin ne aineet, joita tulee puheessa välttää; mutta Kenelmillä oli sitä vastoin onneton tapa unohtaa sitä henkilöä, jonka kanssa hän puhui, ja puhua itseksensä. Vallan unohtaen George Belvoirin hän nyt puhui itsekseen. Huomaamatta minkä vaikutuksen hänen sopimaton väitöksensä oli hänen kuulijaansa tehnyt, hän pitkitti: "Onni on hyvin kevytmielisesti käytetty sana. Se voi tarkoittaa vähän — se voi tarkoittaa paljon. Sanalla onni tahtoisin tarkoittaa pysyvää sopusointua taipumustemme ja esineidemme välillä, eikä leikkikalun saavan lapsen satunnaista iloa; ja ilman tätä sopusointua olemme epäsointu itsellemme, olemme vajanaisuuksia, olemme erhetyksiä. On kuitenkin suuri joukko neuvonantajia, jotka sanovat meille: 'On velvollisuus olla epäsointu.' Minä en sitä myönnä."
Tässä Cecilia nousi ja sanoi hiljaisella äänellä: "On jo myöhäinen.
Meidän täytyy mennä kotia."
He astuivat kukkulaa alas hitaasti ja alussa ääneti. Yölepakot, jotka tulivat esiin murattia kasvavista raunioista heidän takanansa, lensivät heidän ympärillänsä ajaen yöllisiä hyönteisiä takaa. Koi, joka koetti päästä takaa-ajajastansa pakoon, haki turvaa Cecilian rinnalla.
"Yölepakot ovat käytöllisiä," sanoi Kenelm, "heidän on nälkä ja heidän liikuntovoimansa tänä iltana on suuri. Heidän halunsa on kiinnitetty hyönteisiin, joita he ajavat takaa. Tähdet ei heitä ensinkään miellytä; mutta tähdet houkuttelevat koita esiin."
Cecilia pani pienen vyönsä koin yli, ett'ei se voisi lentää pois ja joutua yölepakkojen saaliiksi. "Kuitenkin," sanoi hän, "on koikin käytöllinen."
"Niin nyt, kun se on löytänyt turvan sitä vaaraa vastaan, joka uhkasi sitä matkalla tähtejä kohti."
Cecilia tunsi sydämensä tykyttävän. Luuliko hän, että näissä sanoissa oli syvempi ja hellempi tarkoitus, kuin ne ulkonaisesti ilmoittivat? Jos niin oli, niin hän erehtyi. He lähenivät nyt puutarhan porttia, ja Kenelm pysähtyi avatessansa sitä. "Kas," sanoi hän, "kuu on juuri noussut noiden tummain mäntyjen yli ja tekee hiljaisen yön vielä hiljaisemmaksi. Eikö se ole kummallista että me kuolevaiset, jotka olemme alituisessa liikkeessä ja melskeessä ja taistelussa, ikäänkuin se olisi meidän luonnollinen tilamme, huomaamme jotain pyhää niissä kuvissa, jotka ovat tavallisen elämämme vastakohtana — minä tarkoitan levon kuvissa? Minusta tuntuu tällä hetkellä niinkuin äkkiä olisin tullut paremmaksi, nyt kun taivas ja maa äkkiä ovat käyneet hiljaisemmiksi. Minä tunnen, että on puhtaampi ja suloisempi siveysoppi kuin se, jonka sekä te että minä teidän suojelemanne hyönteisestä opimme. Minun täytyy turvautua runoilijoihin voidakseni sitä lausua:
"Koin toivo päästä tähden loistohon,
Yön halu päästä aamun koittohon.
Halu palvella mi etäällä
Ompi surujemme piiristä!