"Ah, George on sen hänelle antanut; minä unohdin sen," sanoi Travers tyytyväisesti nauraen.
Kului moniaita minuutteja ennenkuin Miss Travers palasi skotlantilaisen koiran kanssa, ja hän näytti jälleen tointuneen, tuodessansa tämän koristeen seuralle takaisin — sillä hän puhui hyvin sukkelaan ja iloisesti ja hehkuvin poskin, niinkuin nuori ihminen, joka on liiallisesta ilosta kiihoittunut.
Mutta kun Kenelm puoli tuntia myöhemmin otti jäähyväiset häneltä ja Mrs Campionilta porstuan ovella, oli puna kadonnut hänen poskiltansa, hänen huulensa olivat suljetut ja ne sanat, jotka hän jäähyväiseksi lausui, eivät olleet kuuluvia. Kun Kenelm sitten (hänen isänsä rinnalla, joka saattoi vierastansa portille) meni tietä pitkin ja hävisi puiden taakse, niin Mrs Campion pani käsivartensa tytön vyötäisten ympärille ja suuteli häntä. Cecilia vapisi ja käänsi hymyillen kasvonsa ystäväänsä kohti; mutta mimmoinen hymyily, — niitä hymyilyjä, jotka näyttävät olevan täynnä kyyneleitä.
"Kiitoksia, ystäväni", sanoi hän vienosti; ja hiipien pois kukkatarhaa kohti, viipyi hän hetken sen portin kohdalla, jonka Kenelm edellisenä iltana oli au'aissut. Sitten hän hitain askelin meni viheriää kukkulaa ylös luostarin raunioille.
NELJÄS KIRJA.
ENSIMMÄINEN LUKU.
On vähän yli puoli toista vuotta siitä kun Kenelm Chillingly lähti Englannista, ja näyttämö on nyt London, sillä aikaisemmalla ja enemmän seurallisella säsongilla, joka käy pääsiäisjuhlan edellä — säsongi, jolloin sivistyneen seuran viehätys ei vielä ole täpötäysien huoneiden kuumassa ilmassa rau'ennut — säsongi, jolloin ei tarvitse pelätä että parhaimmat ystävämme meitä laiminlyövät heidän vieraampien tuttaviensa suurempien vaatimuksien tähden.
Oli niin sanottu "conversazione" yhden noista whigylimyksien huoneessa, joka vielä säilyttää tuon miellyttävän taidon tuoda hauskaa väkeä yhteen ja ko'ota ympärillensä todellista aristokratiiaa, joka yhdistää tieteiden ja taiteiden tuntemista perinnöllisen arvon ja valtiollisen etevyyden kanssa. Lord Beaumanoir itse oli iloinen, oppinut mies, hyvä taiteen tuntija ja hauska puhuja. Hänellä oli herttainen vaimo, joka rakasti häntä ja lapsiansa, mutta joka kuitenkin rakasti yleistä kiitosta kyllin tehdäksensä itsensä rakastetuksi ylhäisten piirissä, ikäänkuin hän sen iloissa olisi hakenut turvaa kotielämän ikävästä.
Beaumanoir'in vieraiden joukossa tänä iltana oli kaksi miestä, jotka istuivat pienessä huoneessa erikseen, puhellen tuttavallisesti keskenään. Toinen oli noin neljänkuudetta vuoden ikäinen; hän oli pitkä, ko'okas mies, mutta ei lihava, vähän kaljupää; hänellä oli mustat silmäkarvat, mustat vilkkaat silmät, ja liikkuvat huulet, joilla väliin näkyi kamala ja ivallinen hymy. Tämä herra, korkeasti kunnioitettu Gerard Danvers, oli hyvin etevä parlamentin jäsen. Hän oli nuorena ollessaan päässyt korkeaan virkaan; mutta — osaksi syystä että viran vaivat olivat hänelle vastenmieliset; osaksi sentähden että hän oli niin ylpeä luonnoltaan, että hänen oli mahdotonta osoittaa sitä kuuliaisuutta, jota tulee päällikölle osoittaa; osaksi senkintähden että hän tavattomasti harrasti epikurista filosofiiaa, ollen yht'aikaa iloinen ja raaka ja katsoen elämän iloa pää-asiaksi ja kunniaa varsin vähäpätöiseksi — hän oli vakaasti kieltänyt uudestaan virkamieheksi rupeamasta, ja puhui ainoasti erinomaisissa tilaisuuksissa. Vaikka hän oli kunnianhimoa vailla, niin hän tavallansa rakasti valtaa — hän tahtoi hallita niitä ihmisiä, joilla oli valta; ja valtiollisesta juonesta hänen kavala ja toimelias järkensä oli huvitettu. Tällä hetkellä hän tarkasteli saman puolueen eri osastojen johtajain tekemää uutta ehdoitusta, jonka mukaan muutamat vanhat miehet eroaisivat ja muutamat nuoremmat miehet otettaisiin virkakuntaan. Hänen luonteensa hyviä puolia oli se, että hän suositteli nuorisoa, ja oli auttanut parlamenttiin, niin hyvin kuin virkoihinkin, muutamia taitavimpia henkilöitä myöhempää sukupolvea kuin hän itse oli. Hän antoi heille viisaita neuvoja, oli mielissänsä kun he menestyivät hyvin, ja rohkaisi heitä kun he hairahtuivat — aina ollen varma siitä että heissä oli kykyä kyllin hairahdusta sovittamaan; jos niin ei ollut, hän lempeästi herkesi pitämästä heitä uskottuinansa, mutta pysyi kuitenkin kyllin tuttavalla kannalla heidän kanssansa, ollaksensa varma siitä, että hän sai heitä äänestämään mielensä mukaan, jos hän tahtoi.
Se herra, jonka kanssa hän nyt puhui, oli nuori, noin viidenkolmatta vuotias — ei vielä parlamentissa, mutta erittäin halukas saada paikkaa siellä; hänellä oli sellainen maine, jonka nuorukainen tuo mukaansa koulusta ja yliopistosta, ja joka on todeksi näytetty, ei paljaan akademiallisen kunnian kantta, vaan vakuutuksen kautta siitä, että hänellä oli taitavuutta ja kuntoa, jota hänen aikalaisensa olivat hänessä herättäneet ja hänen vanhempansa oikeaksi vakuuttaneet. Hän oli tehnyt hyvin vähän yliopistossa — paitsi sitä että hän Kiista-Seurassa tuli kuuluisaksi erittäin sukkelana ja taitavana puhujana. Yliopistosta tultuansa hän oli kirjoittanut yhden tai kaksi valtiollista kirjoitusta erääsen aikakauskirjaan, jotka olivat huomiota herättäneet; ja vaikka hänellä ei mitään virkaa ollut, ja hänen tulonsa olivat vähäiset, mutta itsevaraiset, niin seurapiiri oli hyvin kohtelias häntä kohtaan, sillä hän katsottiin mieheksi, joka kerta voisi saavuttaa aseman, jossa hän voisi vahingoittaa vihamiehiänsä ja palvella ystäviänsä. Tämän nuoren miehen kasvoissa ja käytöksessä oli jotain, joka lisäsi sitä taitavuuden ja toiveen mainetta, minkä hän oli saavuttanut. Hänen kasvonsa eivät olleet kauniit, hänen käytöksensä ei ollut viehättävä. Mutta hänen kasvonsa sävy osoitti voimaa — pontevuutta — rohkeutta. Hänen otsansa oli leveä, mutta matala, ja koroituksia oli niissä otsan elimissä, jotka osoittivat tajuamista ja päättämiskykyä — ominaisuuksia, jotka jokapäiväisessä elämässä ovat tarpeellisia; hänen silmänsä olivat siniset, pienet, hiukan sisään painuneet, vilkkaat, terävät; ylähuuli oli pitkä ja ilmoitti uskaliaisuutta; hänen suussansa kasvojen tutkija olisi huomannut vaarallista suloisuutta. Hymy oli miellyttävä, mutta se oli teeskennelty ja paljasti valkoisia, pieniä, hyviä, mutta harvassa olevia hampaita. Tämä hymy olisi näyttänyt luonnolliselta ja vilpittömältä niiden mielestä, jotka eivät huomanneet että se ei sopinut yhteen tutkistelevan otsan ja kovan katseen kanssa — että se näytti olevan erillänsä muusta kasvojen osasta, ikäänkuin kasvot, jotka ovat osansa oppineet. Pään takaosassa oli tuota ruumiillista voimaa, joka on tavallinen miehissä, jotka raivaavat itselleen tien elämässä — taistellen ja hävittäen. Kaikilla gladiatoreilla on sellainen voima; niin on väittelijöillä ja parantajilla — se on, parantajilla, jotka voivat hävittää, mutta ei välttämättömästi uutta sijaan laatia. Niin myöskin miehen käytös osoitti uskaliasta itseensäluottamista, joka kuitenkin oli niin yksinkertainen ja teeskentelemätön, ett'ei hänen pahin vihollisensakaan olisi voinut sitä itsensäpettämiseksi sanoa. Hänen käytöksensä ilmoitti että hän tiesi miten tulee ylläpitää persoonallista arvoa näyttämättä että siitä välittää. Ei milloinkaan orjallinen ylhäisiä kohtaan, ei milloinkaan ylpeä alhaisia kohtaan; niin vähän ylen-sivistynyt, ett'ei milloinkaan tuntunut jokapäiväiseltä — kansanmieleinen käytös.