"Minä jätän teidän arvonne yksin hänen erakkomajaansa. Kuinka kaikki miehet tässä seurassa tulevat erakkoa kadehtimaan!"
TOINEN LUKU.
"Minua ilahduttaa nähdä teitä vielä kerta maailmassa," sanoi lady Glenalvon, "ja minä toivon että te nyt olette valmis näyttämään sitä osaa siinä, jonka ei tule olla vähäpätöinen, jos te myönnätte taidollisuutenne ja taipumuksenne oikeiksi."
Kenelm: "Kun te menette teateriin ja näette yhden niitä kappaleita, jotka nyt näyttävät olevan muodissa, kumpi te ennen olisitte: näyttelijä vai katsoja?"
Lady Glenalvon: "Nuori ystäväni, teidän kysymyksenne huolestuttaa minua." (Hetkisen vait'olon jälkeen.) — "Mutta vaikka minä käytin näytelmällisen lausetavan, kuin lausuin toiveeni että te ette näyttelisi vähäpätöistä osaa maailmassa, niin tämä maailma ei kuitenkaan todellisuudessa teateri ole. Elämä ei salli yhtään katsojia. Puhutelkaa minua suoraan, niinkuin teidän oli tapa tehdä. Teidän kasvoissanne on tuo vanha surumielisyys vielä jälellä. Ettekö ole onnellinen?"
Kenelm: "Minun tulisi olla onnellinen kuin kuolevaiset voivat olla. Minä en luule olevani onneton. Vaikka luontoni on surumielinen, on kuitenkin surumielisyydelläkin oma onnensa. Milton näyttää että voi löytyä yhtä paljon suloutta elämässä sen Penseroro-puolella kuin Allegro-puolella."
Lady Glenalvon: "Kenelm, te pelastitte poika-raukkani hengen, ja kun hän myöhemmin otettiin minulta pois, tuntui minulta kuin olisi hän jättänyt teidät minun holhottavakseni. Kun te kuudentoista ikäisenä, nuorukaisena vuosiin katsoen, ja hengen puolesta kehittyneenä miehenä tulitte London'iin, enkö minä silloin koettanut olla teille melkein äitinä? Ja ettekö usein minulle sanonut että te helpommin voitte minulle uskoa sydämenne salaisuuksia, kuin kenellekään muulle?"
"Te olitte minulle," sanoi Kenelm liikutettuna: "arvoisin ja enin auttavainen haltija, minkä nuorukainen voi elämän kynnyksellä löytää — lempeä, viisas ja myötätunteinen nainen, joka saattoi häntä, nähdessänsä tämän puhtautta, häpeämään kaikkia suurempia erhetyksiä, joka ylensi häntä vähäpätöisistä taipumuksista ja esineistä sillä sanomattomalla hengen ylevyydellä, joka ainoastaan jaloimmissa naisissa löytyy. Minä tahdon vielä avata sydämeni teille. Minä pelkään että se on entistä harmillisempi. Se vielä tuntee itsensä vieraaksi sille seuralle ja niille riennoille, jotka ovat luonnollisia minun isälleni ja asemalleni. Minä olen kuitenkin koettanut karaista ja komentaa luontoani elämän käytöllisiä tarkoituksia varten, matkustuksilla ja seikkailuilla etenkin ihmissuvun sivistymättömäimpien lajien kesken, kuin mitä salongeissa tapaamme. Velvollisuuteni johdosta isäni toivoa kohtaan tulen nyt takaisin näihin piireihin, joihin minä nuorukaisena astuin teidän johdannollanne, ja jotka silloinkin minusta tuntuivat tyhjiltä ja teeskennellyiltä. Teidän toivonne on että minun tulee näyttää osa näiden piirien maailmassa. Minun vastaukseni on lyhyt. Minä olen tehnyt parastani hankkiakseni itselleni liikutusvoimaa, ja minä en ole siinä onnistunut. Minä en näe niin mitään, jota tekisi mieli voittaa. Se aika, jossa elämme, on minulle niinkuin Hamlet'ille — liitoksistaan irti; ja minä en ole, niinkuin Hamlet, syntynyt niitä oikeaan paikkaan asettamaan. Ah! jospa voisin katsella yhteiskuntaa niiden silmälasien kautta, joiden läpi Hidalgo parka näytelmässä, 'Gil Blas' katseli laihaa pöytää — sellaisilla silmälasilla, joiden kautta kirsikat näyttävät persikkojen kokoisilta ja peukaloinen kalkkunan suuruiselta! Se luulo, joka on kunnianhimolle tarpeellinen, suurentaa paljon."
"Minä olen tuntenut useamman kuin yhden miehen, joka nyt on etevä ja toimelias mies, mutta jolla, hänen ollessaan teidän ikäisenne, toisten käytölliset riennot olivat yhtä vastenmieliset, kuin teille."
"Ja mikä sovitti nämä miehet näiden rientojen kanssa?"