Hänen kasvonsa olivat kadottaneet tuon entisen kärsivän ja kivuloisen näön; ne olivat vielä jotenkin kalpeat, mutta niillä asui vielä älyllisyys niinkuin ennen.
"Kuinka olette kehittynyt taiteessanne!" sanoi Kenelm sydämellisesti.
William säpsähti ja tunsi kohdakkoin Kenelmin. Hän juoksi esiin, otti Kenelmin ojennetun käden molempiin käsiinsä ja huudahti äänellä, joka oli naurun ja itkun sekainen: "Jessie, Jessie, se on hän! — hän, jonka edestä me joka ilta rukoilemme. Jumala teitä siunatkoon! — Jumala siunatkoon ja tehköön teitä niin onnelliseksi kuin Hän antoi teidän tehdä minut!"
Ennenkuin tämä puhe oli lopetettu, oli Jessie miehensä vieressä, ja hän lisäsi, matalammalla mutta syvästä liikutuksesta vapisevalla äänellä: "Ja minutkin!"
"Teidän luvallanne," sanoi Kenelm, ja hän suuteli Jessien valkoista otsaa, joka suutelo ei olisi voinut olla ystävällisempi ja kylmempi, jos se olisi ollut Jessien iso-isän antama.
Sillä välin lady oli hiljaa noussut istualta ja huomaamatta hiipinyt
Kenelmin luo ja tutkivin silmin hänen kasvojansa katsellut.
"Teillä on toinenkin ystävä täällä, sir, jolla myöskin on syytä teitä kiittää —."
"Minusta teidän äänenne oli tuttu," sanoi Kenelm, hiukan hämillänsä ollen. "Mutta suokaa anteeksi, jos en teidän kasvojanne voi muistaa. Missä me olemme toisiamme lamanneet?"
"Tarjokaa minulle käsivartenne, kun lähdemme täältä, niin minä saatan teitä jälleen minua muistamaan. Mutta ei: minä en saa ajaa teitä pois nyt. Minä tulen puolen tunnin kuluttua takaisin. Mrs Somers, voitte sillaikaa panna kokoon ne tavarat, jotka olen valinnut. Minä otan ne mukaani kun palaan pappilasta, johon jätin hevoseni ja vaununi." Nyykäyttäen päätänsä ja hymyillen Kenelm'ille, kääntyi hän ja jätti Kenelm'in vallan hämmästyneenä.
"Kuka tuo lady oli, Will?"