"Paljon kiitoksia näin hauskasta päivästä," sanoi Mrs Cameron emännälle. "Lilyllä on ollut erinomaisen lysti. Minusta on vaan ikävä ettemme voineet aikaisemmin tulla."
"Jos menette kotiin jalkaisin," sanoi Braefield, "niin suokaa minun tulla kanssanne. Minä tahtoisin puhua puutarhurinne kanssa hänen orvokeistansa — ne ovat paljon kauniimmat kuin minun."
"Siinä tapauksessa minäkin saan tulla?" sanoi Kenelm Lily'lle.
"Kaikista kukista minä pidän orvokkeja suurimmassa arvossa."
Moniaita minuutia sen jälkeen Kenelm ja Lily kulkivat pienen joen reunaa pitkin, joka joki laski Thames'iin — Mrs Cameron ja Mr Braefield kävivät edellä, sillä polku oli niin kapea, että ainoastaan kaksi voi kulkea rinnakkain.
Äkkiä Lily juoksi hänen luotansa, harvinaisen perhosen houkuttelemana — luulen että sitä sanotaan Marokkon Keisariksi — joka keltasiipisenä kimalteli ruovostossa. Tytön onnistui saada tämä kuljeksija kiinni olkihattuunsa, jonka yli hän heitti silmikkonsa. Tämän erinomaisen pyynnin jälkeen hän ylpeänä palasi Kenelmin luo.
"Kokoiletteko hyönteisiä?" sanoi tämä filosoofi, niin hämmästyneenä kuin hän luontonsa mukaan voi jostakin olla.
"Ainoastaan perhosia," vastasi Lily; "ne eivät ole hyönteisiä, niinkuin tiedätte; ne ovat sieluja."
"Te tarkoitatte sielujen vertauskuvia — semmoisiksi ainakin kreikkalaiset kauniisti niitä esittelivät."
"Ei, todellisia sieluja — pienten lasten sieluja, jotka kuolevat kastamattomina kehdoissansa; ja jos niitä hoidetaan, ja ne eivät joudu lintujen syötäviksi, vaan saavat elää vuoden, niin niistä tulee haltiattaria."
"Se on hyvin runollinen ajatus, Miss Mordaunt, ja se perustuu yhtä järkeviin todisteihin, kuin muut väitteet yhden luodun olennon muuttumisesta toiseksi. Kenties te voitte tehdä mitä filosoofit eivät voi — kertoa minulle miten olette oppinut että uusi aate on järkähtämätön tosiasia?"