"Kuinka voivat ihmiset asua kaupungeissa — kuinka voivat ihmiset sanoa että heillä milloinkaan on ikävä maalla? Katsokaa," jatkoi hän vakaasti ja innokkaasti — "katsokaa tuota korkeata mäntyä, jonka pitkät oksat ulottuvat veden yli; katsokaa kuinka sen varjot vaihtelee, tuulen tarttuessa sen oksiin, ja kuinka varjo vaihettelee auringonsäteiden leikkiä veden kalvolla:
"Notkistakaa latvojanne, männyt,
Kuni kaikki kasvit, Herraa palvellen."
"Mikä musiikin vaihetusta mahtaa olla luonnon ja runoilijan välillä!"
Kenelm säpsähti. Tämäkö "viaton olento"! — tällä tytölläkö ei olisi sielua, jota voisi muodostaa! Hänen läsnäollessansa Kenelm ei voinut olla törkeä, hän ei voinut puhua luonnosta mekanismina, valheellisena humbug'ina niinkuin hän oli tehnyt runoilijan kanssa puhuessaan. Hän vastasi totisesti:
"Luoja on suonut koko luodulle maailmalle puhetaidon, mutta ne sydämet ovat harvat, jotka voivat sitä selittää. Onnelliset ne, joille se ei ole muukalainen kieli, jota huolella ja vaivalla on opittu, vaan paremmin äidinkieli, jota tietämättä on suuren äidin huulilta oppinut. Niiden mielestä perhosen siipi kyllä voi kohota taivaasen haltiattaren sielun kanssa!"
Kun hän herkesi puhumasta, kääntyi Lily ja katseli ensi kerran tarkasti hänen mustiin, lempeihin silmiinsä; sitten hän pani kepeän kätensä Kenelm'in käsivarrelle ja sanoi hiljaa: "Puhukaa enemmän — puhukaa niin; minusta on hauska kuulla teitä."
Mutta Kenelm ei enää puhunut. He olivat nyt saapuneet Mrs Cameron'in huvilan puutarhan portille, ja molemmat vanhemmat henkilöt, jotka kävivät edellä, pysähtyivät portilla ja kulkivat heidän kanssansa taloon.
Se oli pitkä, matala, säännötön rakennus, ilman rakennustaiteellisen kauneuden vaatimuksia, mutta erittäin soma — kukkatarha, jonka kukkalavoissa kukat olivat värien mukaan järjestetyt, ja joka vietti joen ruohoiselle rannalle päin; juuri sillä kohdalla joki muodosti järvenmuotoisen lammen, joka kumpaisessakin päässä kapeni sulkulaitoksien kautta, joista vaahtoiset vedenputoukset heittäysivät alas suloisesti kohisten. Joen rannalla oli yksinkertainen istumapaikka, jota ison halavan riippuvat oksat osaksi suojasi.
Rakennuksen sisusta vastasi kaikin puolin ulkonaiseen — se oli maalainen huvila, mutta ilmoitti silminnähtävää hienoa aistia huoneiden järjestämisessä, pieneen eteiseen saakka, jonka seiniä koristi pompejilaiset frescomaalaukset.
"Tulkaa katsomaan perhos-häkkiäni," kuiskasi Lily.