Kun Kenelm oli yksin, istui hän holvikkaan ikkunan loukkoon, nojasi ikkunapuitteesen ja katseli innokkaasti ulos. Aivan oikein — hän voi sieltä nähdä Lilyn kodin. Hän tosin ei nähnyt muuta kuin valkoisen vilahduksen asuinhuoneesta puiden ja pensaiden välisistä aukoista — mutta hän näki kauniin nurmikon, joka vietti joelle päin, ja ison rannalla kasvavan halavan, joka kastoi oksiansa veteen ja esti kaiken näköalan toisella puolella tuuhealla lehväkuvullansa. Nuori mies nojasi kasvonsa käsiinsä ja vaipui uneilemisiin; ilta pimeni; tähdet tulivat esiin, kuun säteet tunkivat vienosti halavan kaarenmuotoisien oksien läpi ja hopeilivat tiensä hiipiessänsä alhaalla oleviin aaltoihin.
"Tuonko kynttilää, sir? vai tahdotteko ennemmin lampun?" kysyi ääni hänen takanaan; ääni oli vanhan miehen vaimon. "Tahdotteko että luukut pannaan ikkunain eteen?" Nämä kysymykset herättivät uneksijaa. Ne näyttivät pilkkaavan hänen entistä ivaansa rakkauden romanttisuudesta. Lamppu tahi kynttilä, käytöllistä valoa proosallisille silmille ja luukut eteen kuuta ja tähtiä vastaan!
"Kiitoksia, rouva, ei vielä," sanoi hän; ja nousten hiljaa istualta, laski hän kätensä ikkunapuitteelle, hyppäsi avonaisesta ikkunasta ulos ja astui hitain askelin joenreunaa pitkin polkua myöten, jossa varjo ja tähtivalo vaihteli; kuu nousi vielä hitaammin halavien yli ja pitensi yhä siinnettänsä pitkin laineita.
KOLMAS LUKU.
Vaikk'ei Kenelm nyt katsonut tarpeelliseksi ilmoittaa vanhemmillensa tai tuttavillensa Londonissa viimeisistä muuttamisistansa ja nykyistä olopaikkaansa, niin hänen mieleensä ei milloinkaan juolahtanut olla väijyksissä Lilyn kodin läheisyydessä ja odottaa tilaisuutta saada salaa häntä tavata. Hän meni seuraavana aamuna Mrs Braefieldin luokse, tapasi hänen kotona ja sanoi tavallista suoremmalla tavalla: "Minä olen vuokrannut itselleni huoneet teidän naapurissanne joen rannalla pyytääkseni rautuja. Te sallitte kai minun väliin käydä teidän luonanne ja minä toivon että te jonakin päivänä annatte minulle sen päivällisen, jolle niin epäkohteliaasti epäsin tulla muutama päivä sitten. Minua kutsuttiin silloin yht'äkkiä pois, suureksi osaksi omaa tahtoani vastaan."
"Niin; minun mieheni sanoi että te ryntäsitte hänen luotansa huudahtaen jotain velvollisuudesta."
"Aivan oikein; järkeni, ja voin sanoa omatuntonikin säikähtyivät äkkiä erittäin tärkeän ja minulle vallan uuden asian johdosta. Minä lähdin Oxford'iin — siihen paikkaan, jossa järjen- ja omantunnonkysymyksiä mietitään syvemmin kuin missään muualla ja kenties vähimmän tyydyttävästi ratkaistaan. Kun mieleni oli lievennetty senkautta että kävin tämän yliopiston etevän koristeen tykönä, niin mielestäni minulla oli oikeus ottaa itselleni vapautta muutamaksi päivää, ja tässä olen nyt."
"Oh! minä ymmärrän. Teillä oli uskonnollisia epäilyksiä — te kenties aioitte kääntyä katooliseen uskoon. Minä toivon ettette sitä tee."
"Minun epäilykseni eivät ehdottomasti olleet uskonnollista laatua.
Pakanatkin ovat sellaisia kokeneet."
"Mitkä lienevät olleetkaan niin minua ilahuttaa nähdä, etteivät ne ole estäneet teitä tulemasta takaisin tänne," sanoi Mrs Braefield kohteliaasti. "Mutta missä olette kortteeria saanut — miksi ette tullut meille? Minun mieheni olisi tuskin ollut vähemmän iloinen kuin minä itse, jos olisitte meille tullut."