Jokapäiväisimmät asiat, joita me kuolevaiset tunnemme, ovat salamielisimpiä. On enemmän salaperäisyyttä heinäkorren kasvamisessa kuin taikapeilissä tai spiritisti-mediumin tempuissa. Enimmät meistä ovat kokeneet sen vetovoiman, joka vetää yhden inhimillisen olennon toiseen ja tekee ne niin erinomaisen onnellisiksi kun ne saavat istua hiljaa ja ääneti toistensa vieressä; joka silmänräpäyksessä rauhoittaa levottomimmat ajatukset aivoissamme, raivoisimmat halut sydämessämme ja saattaa meitä tuntemaan sanomatonta onnea. Enimmät meistä ovat sitä kokeneet. Mutta kukapa on milloinkaan tyydyttävää metafysillista selitystä saanut sen kysymyksiin miksi ja minkätähden? Me voimme vaan sanoa että se on rakkaus, ja rakkaus tuossa sen historian aikaisemmassa jaksossa, joka ei vielä ole romanttisuudesta vapautunut: mutta minkä menetyksen kautta tämä toinen henkilö yksin on valittu koko maailmassa saamaan sellaisen erityisen vallan meidän ylitsemme, se on kysymys, jota ei milloinkaan ole voitu selittää, vaikka moni on koettanut sitä tehdä. Himmeässä valossa Kenelm ei voinut eroittaa muuta kuin Lilyn hienoin kasvojen piirteet, mutta joka kerta kun laternan kummalliset kuvat herättivät katsojissa hämmästystä, kääntyivät kasvot häneen päin, ja kerran, kun kääriliinoihin puetun kummituksen kauhistavainen kuva kulki pitkin seinää ajaen takaa pahantekijää, siirtyi Lily lapsellisessa pelossaan likemmäksi häntä ja pani tietämättänsä viattomasti kätensä hänen käteensä. Hän piti kiinni sitä hellästi, mutta, oi! seuraavassa silmänräpäyksessä se vedettiin pois; kummitusta seurasi kaksi tanssivaa koiraa. Ja Lilyn äkillinen nauru — hän nauroi osaksi koirille, osaksi omalle pelolleen — kiusasi Kenelmin korvaa. Hän toivoi että olisi ollut joukko toisiansa seuraavia kummituksia, toinen peloittavampi toista.
Näyttely oli loppunut, ja kun oli syöty leivoskakkuja sekä juotu viiniä ja vettä, sanoivat vieraat jäähyväiset; vieraat lapset menivät kotiin palvelustyttöjen kanssa, jotka olivat tulleet niitä hakemaan. Mrs Cameron ja Lily aikoivat jalkasin mennä kotia.
"On hyvin ihana ilta, Mrs Cameron," sanoi Mr Ewlyn, "ja minä tulen saattamaan teitä teidän portille saakka."
"Sallikaa minunkin tulla," sanoi Kenelm.
"Niin," sanoi pappi, "teillä on sama tie Cromwell Lodgeen."
Tie vei hautausmaan poikki, sillä se oli suorin tie joen rannalle. Kuun säteet kuumottivat ebenholtsipuiden läpi ja valaisivat hautaa — leikkien niiden kukkaisten ympärillä, joita Lily oli samana päivänä pannut sen kivelle. Lily astui Kenelmin vieressä — molemmat vanhemmat kulkivat muutamia askeleita edellä heitä.
"Kuinka tuhma olin," sanoi Lily, "joka peljästyin niin kovin tuota luultua kummitusta! Minä en luule että todellinen kummitus voisi minua peloittaa, ainakaan ei jos näkisin sen täällä, tässä ihanassa kuunvalossa ja Jumalan pellolla!"
"Kummitukset eivät voisi tehdä viattomalle mitään, jos ne saisivatkin näyttäytyä muuten kuin laterna magikassa. Ja minä olen usein ihmetellyt miksi niiden ilmestyminen aina on yhdistetty sellaisiin peloittaviin mielikuvituksiin, etenkin synnittömien lapsien puolelta, joilla on kaikkein vähin syytä pelätä niitä."
"Oh, se on totta," huudahti Lily; "mutta silloinkin, kun tulemme aika-ihmisiksi, on varmaankin hetkiä, jolloin meitä haluttaisi saada nähdä kummituksen ja tuntea minkä lohdutuksen, minkä ilon se meille tuottaisi."
"Minä ymmärrän teitä. Jos joku meille hyvin rakas henkilö on kadonnut elämästämme; jos surumme eroamisesta on niin suuri, että se poistaa ajatuksen että elämä, kuten niin kauniisti sanoitte, 'ei milloinkaan kuole', silloin minä voin käsittää että surevainen toivoo nähdä poismenneen vilahdukselta, vaikka se olisikin ainoastaan saadaksensa tehdä sille sen ainoan kysymyksen, jonka hän voisi toivoa tehdä: 'Oletko onnellinen? Voinko toivoa että me tulemme tapaamaan toisiamme, ei milloinkaan enää erotaksemme — ei milloinkaan?'"